Minä palasin ja katsoin häntä silmiin.
"Petyinkö — vai teidänkö äänenne huusi nimeäni, kun palasin
Dorotheenthalista tuona onnettomana päivänä?"
Minä tunsin tumman punan lentävän kasvoihini ja kuumentavan poskiani; mutta viipymättä vastasin hänelle: "Minä se olin, niin — minä olin niin levoton —" samassa vaikenin, sillä ovi aukeni ja vanha Erdmann astui sisään. Todellakin tyytymättömän näköisenä osoitti herra Claudius kirjejoukkoa, joka oli vietävä postiin. Vanhuksella oli muassaan kirje, jonka hän laski pöydälle, kunnes ehti pistää toiset laukkuun.
"Neiti Charlottelta", selitti hän huomatessaan isännän suuresti kummastuneena katselevan pienen kirjeen sinettiä.
"Tämä kirje on vasta huomenna varhain vietävä, Erdmann", lausui herra
Claudius lyhyesti ja pisti kirjeen taskuunsa.
Sillä aikaa olin minä saapunut oven luo ja ennenkuin hän ennätti huutaa minua, seisoin jo kovasti sykkivin sydämin etehisessä. Minä hengähdin syvästi, karhumainen, äreä vanhus tuli sisälle tosiaan onnellisena hetkenä; eipä paljoa puuttunut, että olisin tunnustanut, mitä tuskia silloin kärsin hänen tähtensä. Mutta mitä tämä on? Johan luja pohja luiskahtaa jalkojeni alta; ikivanha herra sinisine silmälasilleen — valekuvan tapaisesti haihtui tämä ensi kuvailemiseni kaikkiin ilman suuntiin, eikä mikään, mikä oli minuun vaikuttanut astuessani uuteen, vieraasen maailmaan, vetänyt vertoja kunnioitusta vaativalle kauppiaalle.
XXVII.
Minä riensin rappuja ylös seurahuoneisin. Kolme peräkkäin olevaa suurta huonetta — Charlotten siihen luettuna — olivat aina viehättävästi lämmitetyt ja valaistut. Ovet olivat selki seljällään, sillä herra Claudiusta huvitti puhuessansa silloin tällöin, vitkallisin askelin käydä huoneitten lävitse. Teepöydän ympäri kokoontuva seura ei ollut suurilukuinen. Muutamia vanhoja herroja, talon ystäviä entisiltä ajoilta tuli välistä; mutta isäni — tietysti "hanhenkukkineen" — ja nuori Helldorf olimme vakinaisia vieraita; Loviisakin, tuo nuori hiljainen orpo oli siellä. Sitä vastoin oli kirjanpitäjä kokonaan kieltäytynyt tulemasta, selittäen olevansa liian vanha sekä pelkäävänsä vilustumista mennessänsä kylminä, sumuisina iltoina puutarhan lävitse; mutta oikeastaan oli hän peittämättömästi ilmoittanut Claudiuksen kauppahuoneen muuttuneen niin pelottavasti, että hän kumminkin "pesi kätensä", eikä huolinut ottaa osaa rikoksiin, joista toimen päämiehen kerran oli vastaaminen edellisille päämiehille.
Sinä päivänä olivat huoneet vielä typötyhjät. Oli kylmä marraskuun ilta; ensimmäiset lumihöytyvät sekaantuivat hiljaiseen sateesen, joka maanpinnalla kohosi tiheäksi pahanhajuiseksi sumuksi ja tuuli vinkui tyhjillä kaduilla.
Astuessani saliin järjesti neiti Fliedner par'aikaa kiliseviä teekuppia. Hän oli liikutettu, sillä hän muutteli jotenkin typerästi astioita edestakaisin. Charlotte katseli häntä ivallisesti hymyillen. Hän oli heittäytynyt sohvan kulmaan, puoleksi vaipuneena pitseillä ja rimsuilla koristetun viheriöisen silkki-leningin kimeltäviin laskoksiin. Hänen uhkea kauneutensa miellytti minua taasen — muhkea ruumiin muoto kuvautui niin kauniisti lämpimässä, pehmeässä sohvassa; kuitenkin värisytti minun vertaillessani kylmää syysilmaa ihanan neiden paljaisin, ainoastaan erittäin hienojen pitsien peittämiin hartioihin ja käsivarsiin.