"Herran tähden, Fliedner kulta, menetelkää varovaisesti!" huudahti hän teeskentelijän pelolla, vähintäkään muuttamatta huolimatonta, mukavaa asemaansa. "Rouva Claudius-vainaja kääntyisi haudassaan, jos hän tietäisi, miten te nyt menettelette hänen posliinisten ristiäis- ja muitten perhejuhlamuistojen kanssa, sillä jotakin semmoista luultavasti kuppeihin poltetut kirjoitukset varmaan ylistänevät. Asia ei kannata puhumista — mitä siitä siis niin ällistytte? Voinko minä siihen mitä, että tämä Loviisa on minulle niin vastenmielinen? Ja olenko minä syypää siihen, että tämä itkullinen naama aina näyttää siltä, kuin tahtoisi hän pyytää sekä Jumalalta, että ihmisiltä anteeksi, kun on niin rohkea, että on ollenkaan olemassa? Tyttö tuntee vaistomaisesti, mitä minä nyt peittämättä lausun — hän koulumestaritapoineen ei kuulu hienoon seuraan. Ylipään on setä liian hyvä, kun asettaa hänet seuraan, johon hän ei missään tapauksessa kuulu. Hyvä Jumala, minä en ole mikään hirviö, mutta mikä oikeata on…! Hyvää iltaa, prinsessani."
Hän ojensi minulle kätensä ja veti minut viereensä sohvalle. "Pysykää nyt tässä, älkääkä aina lentäkö tuulispään tapaisesti ympäri huonetta!" lausui hän käskeväisesti! "Muuten asettaa setä taasen viereeni kumppalin, joka ikuisella korko-ompeluksellansa ja karkealla terässormustimellaan saattaa minut epätoivoon."
"Yhden noista monista vastuksista voitte helposti poistaa", arveli neiti Fliedner tyvenesti. "Antakaa Lovisalle yksi hopeasormustimistanne. Te ette kuitenkaan koskaan niitä käytä."
"Tai hyvin harvoin ainakin", nauroi Charlotte, liikuttaen kauniita valkoisia sormiaan silmiensä edessä. "Ja tiedänpä myöskin, mistä syystä. Katsokaa, hyvä Fliedner, näitä kynsiä! Ne eivät ole erittäin pienet, mutta somat, ruusuiset ja nuhteettomat — jokaisessa on aateliskirja — ettekö usko?" Hän avasi ylpeästi huulensa ja näytti nenäkkäästi nauraen koko rivin kauniita, tasaisia hampaita.
"En, sitä en usko", vastasi neiti Fliedner liikutettuna; puna lensi suuttumuksesta hänelle poskiin. "Luonto ei salli etevyyttä, joka vapauttaa ihmisen työstä, eikä tuolla kirjoitetulla ruhtinaansanallakaan, jolle mieletön luulo suo saman muuttamisen voiman kuin pyhälle ehtoollisellekin ja josta muka terve punainen luonnollinen veri muuttuu siniseksi — ei sillä sanallakaan ole valtaa vapauttaa ketään työstä, jota tekemään ihmissuku kuitenkin on luotu. Kovin pahaa olisi ja vasten Jumalan tahtoa, jos valtioille todellakin olisi suotu oikeus hyväksyä tyhjäntoimillista. Mutta eräästä asiasta täytyy minun nyt muistuttaa teitä, Charlotte — ne sanat eivät koskaan ennen ole käyneet huulieni yli; vaan teidän ylpeytenne on tullut rajattomaksi, hetki hetkeltä se tulee sietämättömämmäksi ja niin muodoin muistutan teitä siis: Älkää unhottako, että olette ottolapsi!"
"Niin, niin, tuommoinen armonleipää nauttiva raukka, eikö tosi, hyvä, armas Fliedner?" huudahti Charlotte, ja hänen tuliset, säihkyvät silmänsä katselivat terävästi vanhaa neitoa kasvoihin. "Mutta ajatelkaa vaan, minä en siitä paljoa huoli" — hän nipisti peukalonsa ja etusormensa — "armonleipä maistuu minusta oivallisesti, sentähden ett'en voi päästä vapaaksi ajatuksesta, että minulla on oikeutta sedän leipään. Paitsi sitä oli hynin totta, mitä tänään kirjoitin Dagobertille: te vingutatte ensimäistä viulua sedän teepöydässä, kun Eckhof on joutunut epäsuosioon. Te tulette nenäkkääksi, ystäväni!"
Hän vaikeni ja katsoi avonaisen oven puoleen, jonka kynnyksen yli herra Claudius kuulumatta juuri oli astunut. Vähintäkään hämmästystä osoittamatta nousi hän setäänsä tervehtimään, johon tervehdykseen setä lyhyesti vastasi, astui pöydän luo ja piti takavarikkoon otettua kirjettä lampun valossa.
"Mistä olet saanut tämän vaakunan, Charlotte?" kysyi hän tyvenesti, vaikka jotenkin terävästi.
Charlotte peljästyi — minä huomasin sen hänen puoleksi suljettujen silmäluomiensa väräjämisestä, vaikka hän huolimattomuutta teeskennellen katseli vaakunaa.
"Mistäkö sen olen saanut, setä?" toisti hän melkein leikillisesti kohottaen olkapäitään. "Minä olen pahoillani — mutta en voi sitä selittää."