"Mitä sillä tarkoitat?"
"Enkö ollut kylliksi selvä, setä? No niin, minä en tällä hetkeä voi selittää sinulle, millä tavoin tuo sievä sinetti on joutunut käsiini. Minullakin on pieniä salaisuuksia, jommoisia Claudiuksen vanhassa perheessä on yltäkyllin. Varastanut sitä en ole, enkä ostanutkaan, eikä sitä myöskään ole minulle lahjoitettu." Hän oli vielä kylliksi rohkea pitääksensä noiden vakavien silmien edessä salaperäistä arvoitustansa leikkikalunaan!
"Järjellinen selitys on siis, että olet löytänyt sen, vaikka en voi aavistaa, mistä", lausui herra Claudius silminnähtävästi pahoillansa hänen röyhkeästä leikkipuheestansa. "Minä en enää huoli urkkia salaisuuttasi — pidä se omanasi. Sitä vastoin kysyn sinulta vakavasti: 'Minkätähden käytät tätä sinettiä?'"
"Siksi että — no, että se miellyttää minua!"
"Vai niin! sepä kummallinen käsitys omastansa ja toisen omaisuudesta! Tällä sinetillä ei tosiaan ole omistajaa, enkä minä puolestani pidä minkään arvoisena tuommoista pientä vaakunaa ympäröitsevää loistoa; voisin siis suoda sinulle lapsellisen ilon sulkea kirjeesi tuolla kruunatulla kotkansiivellä, ell'et — olisi Charlotte; mutta himolliselle pelaajalle, jota tahtoo parantua, ei jätetä korttia käteen. Minä kiellän sinua täst'edes käyttämästä löydettyä sinettiä!"
"Setä, minä kysyn teiltä, onko teillä todellakin siihen oikeus!" huudahti Charlotte tuskin hillittävällä innolla. Minä vapisin tuskasta ja pelosta: Charlotte oli vähällä hakata yhdellä ainoalla lyönnillä poikki gordilaissolmun.
Herra Claudius peräytyi askeleen ja katsoi häntä kiireestä kantapäähän ylpeällä, kummastuneella silmäyksellä.
"Rohkenetko sitä epäillä?" Hän suuttui, mutta hillitsi kuitenkin tykkänään vihansa. "Hetkenä, jolloin te — veljesi ja sinä — minun taluttaminani jätitte rouva Godin'in kodin, sain minä oikeuden siihen. Minä olen antanut teille nimen Claudius, eikä mikään oikeuskunta maailmassa voi kieltää minua vaatimasta sinua käyttämään sitä ilman kaikitta koristeitta. Koittaisiko todellakin hetki, jolloin minun täytyisi katua, että olen pitänyt tätä esi-isieni kalliinta aarretta kilpenä sinun ja Dagobertin pään yli? Veljeni tahrasi sen, liittäessänsä tämän pienen turhamaisuuden siihen" — hän osoitti sinettiä; — "minun suostumuksellani se ei enää saa tapahtua."
Pilkallinen hymy näkyi Charlotten suunsopissa; herra Claudius näki sen ja rypisti synkästi kulmiansa.
"Lapsellisen heikko, kivulloinen sielu niin terveessä, voimallisessa ruumiissa!" sanoi hän silmäillen nuoren neidon uhkeata vartaloa. "Sinä valitat ja nureksit aateliston sietämätöntä ylpeyttä ja vahvistat sen kuitenkin, ynnä tuhannet toisetkin heikot sielut, halullasi pyrkiä heidän pariinsa ja orjamaisella alamaisuudellasi, jos sinua vaan siellä kärsittäisiin. Minä en kuulu aatelissäädyn raivoisaan vastustajajoukkoon, joka tahtoo syöstä sen kantakiviltään — pysyköön se minusta nähden siinä aivan kernaasti — mutta minäkin puolustan asemaani. Aateliston merkitys on nyt ihan toisenlainen: ell'en tee itseäni sen palvelijaksi, en siksi tulekaan. Sen luuleteltu voima ja etevyys ovat ainoastaan teidän heikkoudessanne; missä ei ole rukoilijaa, ei ole epäjumalaakaan."