Charlotte heittäytyi jälleen sohvankulmaan. Hänen poskensa hehkuivat; selvästi oli hänen äärettömän vaikea hillitä kieltänsä.
"Herra Jumala, mitä voin minä luontooni!" huudahti hän ivallisesti. "Olkoon niin — minä en voi auttaa, että kuulun noitten heikkohenkisten lukuun! Miksi sitä salaisin — jos tuo kruunattu kotkansiipi todellakin kuuluisi oikeaan sukunimeeni, olisin ylpeä — ylenmäärin ylpeä!"
"No, onhan, Jumalan kiitos, pidetty huolta, ett'eivät puut kasva taivaasen asti. Voi niitä raukkoja, joitten täytyisi elää sinun parissasi, jos todellakin tulisit osalliseksi tuosta säädyn niin sanotusta etevyydestä! Kaikeksi onneksi ei sinun nykyinen nimesi eikä oikea sukunimesikään oikeuta —"
"Oikea sukunimenikö? — Mikä se on, setä?" Neiti kavahti ehdottomasti seisomaan, ja hänen säihkyvät silmänsä oikein salamoivat hänen katsellessansa herra Claudiusta kasvoihin.
"Oletko todellakin unhottanut sen, joka kuuluu tuhat vertaa kauniimmalta ja ylhäisemmältä kuin karkea, karhumainen, saksalainen poroporvarillinen nimi Claudius?… Méricourt, se on." Hän lausui, kuten selvästi näkyi, tuon nimen vastenmielisesti. Charlotte vaipui jälleen pehmeisin tyynyihin ja pusersi nenäliinaansa huuliansa vastaan.
"Onko teenne jo valmis, hyvä Fliedner?" kysyi herra Claudius vanhalta neideltä, joka, kuten minäkin, äärettömässä mielen ponnistuksessa kuunteli vaarallista puhetta. Herra Claudiuksen lykätessä tuolia pöydän viereen kaatoi neiti Fliedner kiireesti teetä; hänen pienet, somat kätensä olivat hieman epävakavat hänen tarjotessaan isännälle kuppia ja huolestunut katse vilkasi ujosti hänen rypistynyttä otsaansa. — Mutta kuinka: pitihän tuon vanhan naisen oleman hänen rikoskumppalinsa, tuon lempeän, helläsydämmisen, hyvän neidon tietämän siis jatketusta, julmasta rikoksesta — mahdotonta! Herra Claudius oli lujana, vakavalla vastauksellaan taasen saattanut asian mitä suurimpaan epätietoon; mutta häntä minä uskoin. Charlotte oli sitä vastoin toista mieltä; minä huomasin sen hänen kasvoistansa, hän oli luja uskossansa. Ruhtinattaren tapaisesti istui hän vieressäni sallien neiti Fliednerin häntä palvella, ja ivallinen, halveksiva, suunsoppia alasvetävä hymy syntyi Méricourt nimestä. Mikä ristiriitaisuus tässä ylpeässä sielussa! Muinoin vastusti hän suuttuneena ja pontevasti tällä ranskalaisella nimellä luulon, että Claudiusten saksalainen poroporvarillinen veri tykytti hänen suonissansa ja nyt heitti hän sen luulon ikäänkuin vanhan kuluneen vaatteen, huomatessaan todellakin olevansa Claudiuksen, halveksitun kauppiaan lihallinen veljentytär. Ah, minä aron viaton lapsi, enhän minä käsittänyt, että ruhtinaan mahtava sana, muutama kirjain hänen kädestänsä oli halaissut vanhan kauppahuoneen suvun kahteen osaan aina juuriin asti ja jalostuttanut erotetun vesan tuntemattomaksi! Loviisa astui sisään ja kohta hänen perässänsä Helldorf. Minä hengähdin vapaammin, ikäänkuin raitis ilma olisi tuulahtanut minua vastaan — he kumpikaan eivät aavistaneet, millä tulivuorisella pohjalla viehättävä, rauhallinen teepöytä seisoi, he keskeyttivät tietämättänsä herra Claudiuksen sanojen jälkeen syntyneen synkän äänettömyyden, ja lisäksi tuntui minusta turvallisemmalta, kotoisemmalta Helldorfin läheisyydessä, sillä vähitellen olin tullut lellitellyksi lapseksi hänen veljensä kodissa.
Hän tarjosi minulle hymyillen ja varovaisesti paperitötterön. Minä tiesin, mitä se sisälsi — tuskin täysipuhjenneen teeruusun, jota rouva Helldorf jo kauan aikaa oli hoitanut minua varten ja jonka hän jo aamulla lupasi teen aikana lähettää minulle, jos se päivän kuluessa avaisi kupunsa. Minä huudahdin ilosta, avatessani paperin — valkoisena, vähän keltaiseen vivahtaen riippui tuoksuva kukka varressaan.
"Ah, varokaahan toki hiukan pukuani, Loviisa! Revittehän pitsit rimsuistani!" huudahti Charlotte samassa kiukkuisesti ja veti kankean puvun kahisevat poimut likemmäksi. Hän oli kovin vihastunut, vaan minä en saanut päähäni, että hän olisi huolinut leningistänsä, sillä läpi kalleimmassakin puvussa oli hänestä aina yhdentekevä. Minä näin hänen kerran suurentavan ruusupensaan repimää kolmikulmaista läpeä pitsisessä nenäliinassansa sentähden, että se näytti "niin naurettavalta", ja neiti Fliednerin pientä villakoiraa repi hän kerran nauraen ja hyväellen korvista, kun se "niin viehättävän häijysti" oli repinyt hänen uuden leninkinsä rimsut rikki.
Loviisa kavahti pystyyn kuolon tuska silmissään, sammaltaen toisen anteeksipyynnön toisensa perässä, vaikk'ei väitettyä vahinkoa missään näkynyt; selvästi voi huomata, miten ujo orpo raukka pelkäsi tuota vallanhimoista nuorta naista. Koko kohtaus oli erittäin tukala ja olisi varmaan tuottanut Charlottelle ankaria nuhteita, ell'ei neiti Fliedner olisi tullut ukkosenjohtajaksi. Luoden silmäyksen herra Claudiuksen ankarasti rypistyneihin kasvoihin otti hän ruusun ja pisti sen kähäröihini.
"Te näytätte komealta, pikku itämaalaiseni", lausui hän taputtaen minua poskelle.