Charlotte nojautui takaisin sohvankulmaan — pitkät, tummat ripset hänen alasluoduista silmistänsä varjosivat hänen hehkuvia poskiansa, eikä hän edes katsahtanutkaan koristettani.
Huolimatta pahasta ilmasta tuli muutamia vieraita kaupungista. Vilkas keskustelu alkoi kohta ja Charlottekin heräsi valeellisesta haluttomuudestansa, eikä voinut vastustaa puhetaidollansa toistamisen viettelyä. Hän oikein säkenöi elävyydestä; minä en milloinkaan ennen ollut nähnyt häntä niin vilkkaan puheliaana. Tosin kuului hänen ilkkunaurunsa usein sekä terävältä että tuimalta ja uhkean naisen hillitsemättömät liikkeet ynnä paljaitten hartioitten rohkea keikaileminen riistivät häneltä vaimollisen kainouden viimeisenkin jäljen. Oli ikäänkuin sähköä jokaisessa hänen jäsenessänsä ja tulta veren asemasta hänen suonissaan.
Puoleksi väristen, puoleksi ihaillen olivat silmäni kuin häneen lumotut, vaan silloin laskeusi vitkaan käsi silmien eteen; herra Claudius, joka istui vieressäni, tahtoi siten estää minua häntä katsomasta. Samassa pyysi hän Helldorfia laulamaan. Hänen epäilemätön aikomuksensa saada nuorukaisen laululla tuo punainen sutkasuu kumminkin hetkeksi vaikenemaan, ei näkynyt onnistuvan; Charlotte jatkoi puhettansa, vaikka kuitenkin hieman hiljemmin, juurikuin ei hänellä olisi aavistusta, että Schubertin "Matkamiestä" par'aikaa mitä tunteellisimmin laulettiin.
"Ell'et itse huoli soitannosta, niin älä kuitenkaan häiritse toisten nautintoa", keskeytti äkkiä herra Claudius ankarasti vaatien käden viittauksella vait'oloa.
Charlotte säpsähti ja vaikeni. Välinpitämättömästi ja ylpeästi nojasi hän päänsä sohvaa vasten, tarttui toiseen paksuista alasroikkuvista kähäröistänsä ja kiersi sitä heikkohermoisesti sormissaan. Hän ei edes katsahtanut ylös nuoren miehen jälleen astuessa huoneesen ja saadessa kaikkien läsnäolevien kiitoksen.
Eräs herroista pyysi häntä laulamaan yhdessä Helldorfin kanssa.
"En, en tänään — minä olen haluton", vastasi hän välinpitämättömästi, liikahtamatta ja huolimatta edes luoda silmiään ylös.
Minä näin, miten Helldorfin kauniit kasvot kalpenivat aina huuliin saakka. Minun oli häntä sanomattoman sääli. Minä en voinut kärsiä, että joku siitä perheestä, jota minä niin rakastin, tulisi solvaistuksi. Rohkeasti nousin seisomaan.
"Kyllä minä laulan kanssanne, jos tahdotte", sanoin hänelle — ääneni vapisi ehdottomasti, sillä minusta olivat sanani äärettömän rohkeat ja yli-inhimilliset.
Helldorf tiesi sen — tunsihan hän pelkoni laulaa vieraitten kuullen.
Kiitollisesti suuteli hän kättäni; sitte menimme pianon luokse.