"Te pyörryitte, sydänkäpyseni", vastasi neiti Fliedner silminnähtävästi iloisena reippaudestani.
"Mikä heikko olento mä olenkaan? Jos Ilse sen tietäisi! Hän ei voi kärsiä heikkoja naisia. Mutta ottakaamme kääre jälleen pois, eikö niin, neiti Fliedner? Sitä ei todellakaan tarvita." Minä koetin sitä tehdä. "Oi ruusuni!" huudahdin ehdottomasti.
"Te saatte sen takaisin", sanoi herra Claudius alakuloisesti. Minä huomasin, miten hiljainen huokaus kohotti hänen rintaansa. Hän meni läheiseen huoneesen, missä kukka vielä oli lattialla, ja toi sen minulle.
"Minun täytyy pitää se visusti, rouva Helldorf on niin kauan hoitanut sitä minulle — me olemme yhdessä pitäneet sitä silmällä ja nähneet jokaisen lehden kasvavan", lausuin häntä katsellen, hänen tarjotessaan sitä minulle.
Niillä muutamilla sanoilla oli kummallinen vaikutus; ne karkoittivat viimeisenkin alakuloisuuden jäljen herra Claudiuksen otsasta; silloin kahisivat akuttimet ja Charlotte, joka silminnähtävästi ensimäisessä pelossaan ja hämmästyksessään oli paennut pimeän ikkunakomeron suojaan, tuli nyt nopeasti esiin. Rientäen lähestyi hän minua ja heittäytyi polvillensa eteeni.
"Prinsessani!" rukoili hän hellällä, puoleksi sortuneella äänellä ja ojensi minulle anteeksi rukoillen oikean kätensä.
Herra Claudius astui väliimme. Minä vapisin — en koskaan ollut nähnyt noiden suurien sinisien silmien säihkyvän niin hillitsemättömästä vihasta ja kiivaudesta.
"Älä koske häneen sormillasikaan! Et koskaan, koskaan enää! Minä olen täst'edes tietävä suojella häntä sinusta!" huudahti hän kiivaasti lykäten hänen kätensä takaisin. Kuinka taipumattoman kovalta ja ankaralta hänen heleä, tyven äänensä voi kuulua!
Neiti Fliedner kääntyi peljästyneenä ja katsoi häntä tuskastuneena silmiin — mielenkiihkeys, jonka jo luultiin viimeiseen kipinään asti sammuneen, ilmestyi nyt ensi kerran moneen vuoteen ja rikkoi ankaran tyvenyyden ja itsensähillitsemisen sulun. Kuulumatta sulki vanha neiti oven — olivathan kaikki vieraat vielä Charlotten huoneessa.
"Minä kadun — kadun nyt katkerasti hetkeä, jolloin otin sinut lapsekseni ja koetin muuttaa sinua siivompiin oloihin!" jatkoi herra Claudius kiivaasti. "Minä olen ammentanut vettä seulalla — luonto ei kieltäydy koskaan ja hurja veri suonissasi —"