Paitsi sitä koskivat kasvattajattareni, "taivaalliset muistot", joiksi hän niitä nimitti, minua sangen vähän. Minä enimmiten nukuin niitä kuullessani ja heräsin vasta tuntiessani, että minua säälimättömästi revittiin hiuksista. Yhtä johdonmukaisesti kuin vaaleat valkenevat kähärät, avattiin minunkin pitkät mustat palmikkoni ja sitte täytyi minun rukoilla kaukana minusta asuvan isäni puolesta, jonka kasvoja en voinut muistaa, vaikka kuinka sitä koetin.
Niin kului muutamia vuosia ja neiti Streit kävi yhä levottomammaksi ja itki vielä katkerammin. Hänellä oli tapana väliin seisoa pihalla ja siellä huutaa lempeällä ohuella äänellään, silmät taivaasen luotuina:
"Ah, rientävät pilvet, oi ilman purjeet. Jos pääsisin kanssanne lähtemään pois!" — ja kun eräänä päivänä hammas putosi hänen suustansa — se putosi päivällisellä hänen lautasellensa eikä ollutkaan, verrattomaksi kummakseni, luonnollinen hammas vaan tekohammas — pesi hän kätensä, sulloi kiireesti vaatteensa laukkuun ja lähti matkaan.
"Tämä on velvollisuuteni itseäni kohtaan, Ilse kulta —, eihän täällä ole mitään toimeentulon toivoa!" kuuluivat hänen sanansa hänen erotessaan Ilsestä, samalla kun runsaat kyyneleet vierivät alas hänen vanhoja kasvojansa myöten.
"Ei mitään toivoa laajan lavealla arolla!" Minä olin kuin jähmettynyt siitä hirmuisesta jumaloitun kotini syytöksestä. Heintz kuljetti matkalaukun lähimmäiseen kylään ja minä saatin heitä kappaleen matkaa. Jätettyäni heidät hyvästi, pysähdyin katselemaan meneviä, kunnes hänen heiluva leninkinsä katosi näkyvistäni kaukana metsän rajassa. Sitte otin hatun päästäni ja heitin sen korkealle ilmaan ja riisuin ahtaan puristavan nuttuni, jota ilman ei neiti Streit milloinkaan sallinut minun mennä ulos. Ah, kuinka viehättävästi lämmin tuuli suuteli niskaani ja käsivarsiani!… Sillä lailla tulin kotiin… Siellä oli Ilse jo muuttanut sohvan toiseen huoneesen ja, suojellaksensa sitä, peittänyt sen vaatteella, ja par'aikaa pani hän uutimia kokoon ja laski ne sitte laatikkoon.
"Ilse, leikkaa nämät poikki!" pyysin minä, ojentaen hänelle pitkät, hankalat hiukseni. Ja hän leikkasi heti ne pois, että kihisi ja oli iloista kuulla. Kähärät heitettiin valkeaan, nuttu koristi kaappia ja siitä hetkestä kävin minä samalla tavalla puettuna kuin Ilsekin.
Kaikkea tätä muistelin minä seisoessani hongan alla, lakkaamatta katsellessani kolmea menevää miestä. Jo oli hämärä ja minä voin töintuskin eroittaa heitä tummista pensaista. He olivatkin jo ehtineet niin kauas, ett'en enäa huomannut, kuinka he astuivat eteenpäin. Mutta tiesinhän minä, että heidän oli yhtä kiire kuin neiti Streitinkin mitä pikemmin sitä parempi jättää ylenkatsottu aro taaksensa… Mitäpä nuori herra olisi sanonut, jos hän olisi tiennyt Dierkhof'in vanhan, punakasvoisen rouvan kerran jättäneen väekkään kaupungin lähteäksensä arolle ja jäädäkseen sinne ainiaaksi.
Neiti Streit arveli tosin, että mummo oli haaveksivainen ja pelkäsi sanomattomasti hänen arkaa silmäystänsä; mutta minusta oli vanhan rouvan kummallinen käytös eroittamaton koko hänen olemuksestansa, ja jos hän viime aikoina oli muuttunut jäykemmäksi ja äreämmäksi, niin oli se tapahtunut yhtä hiljaa ja huomaamatta kuin minä olin kasvanut — minä luulin kaikkien mummojen olevan samankaltaisia. Mutta mistä se tuli, että minä silloin rupesin miettimään asioita, jotka siihen saakka olivat näyttäneet ihan luonnollisilta? Vieraitten ääretön ihmetteleminen "sitä kummallista vanhaa rouvaa, joka ei kärsinyt rahaa talossansa," oli herättänyt huomiotani. Ja eikö se ollut kummallista, että mummoni vuosien kuluessa oli tullut ihan mykäksi, että hän karttoi kaikkia talolaisiansa ja että hän katseli minua peloittavan rankasevaisesti joka kerta, kuin sattumalta jouduin hänen lähellensä? Mistä syystä ei hän milloinkaan nauttinut palaakaan siitä ruoasta, jonka joku muu hänelle antoi. Hän otti itse munat, joita hän enimmiten söi, kanojen pesistä; hän lypsi itse lehmän, ett'ei vieras koskisi maitoastiaan, eikä hengittäisi liki sitä juomaa, jota hän nautti. Hän ei milloinkaan syönyt lihaa eikä leipää … ainoastaan ensimmäisinä vuosina oli hän silloin tällöin hyväillyt minua — myöhemmin näytti hän peräti unhottaneen, kuka olin.
Minun isäni ei lähettänyt minulle toista opettajatarta, mummoni ei pitänyt minusta lukua eikä kaukana meistä asuva kylän koulumestari ollut mikään loihtija. Sepä oli liian pahasti, arveli Ilse. Hän ei lähettänyt minua kouluun, vaan ryhtyi itse opettajatoimeen. Se oli hänestä vaikea asia. Enimmiten luki hän minulle pyhästä Raamatusta erityisiä lukuja, mutta aina vaan puoliääneen, eikä minulta jäänyt huomaamatta, että hän usein seisahtui levottomasti kuuntelemaan eikö mitään kuulunut mummon huoneesta. Seurakunnan vanha pappi laski minut ripille ja Ilse oli opettanut minulle sitä varten äärettömän paljon ulkoa. Kirkkoon läksimme salaa, oikein varkain; Heintz oli sillä aikaa kotivartiana ja minä notkistuin polvilleni pienessä kyläkirkossa ja lausuin uskontunnustukseni mummoni sitä aavistamattakaan.
Niin olin minä kasvanut vapaana ja iloisena kuin pajupensaat joenrannalla, ja siinä hongan alla seisoessani avojaloin, lyhyessä, karkeassa hameessani iltatuulen leikkiessä hiuksissani, nauroin minä, nauroin täyttä kurkkua nuorta herraa, joka niin huolellisesti etsi pehmeää ruohokenttää hienoille anturoilleen ja kantoi suojelevaa nahkaa kädessänsä — ja se oli minun kostoni.