Minä läksin pensastosta. Dierkhofista ei enää noussut savukiehkuroita ilmaan. Ilse oli jo aikoja siten nostanut perunat valkealta; lautasellani oli luultavasti kauniimmat perunat kuorittuina kullankeltaisina, ja vieressä oli pikarillinen maitoa. Ilse oli varmaan antanut minulle aineeksi, vaikka hän näytti kovin ankaralta ja odotti minua kaikissa tapauksissa. Mutta kotiin en kuitenkaan mennyt; minun täytyi ensin nähdä mihin tilaan vieraat olivat jättäneet häväistyn hautakumpu raukan.
Se oli paremmassa tilassa, kuin minä olinkaan aavistanut. Kivilohkare oli pantu vanhaan paikkaansa. Multakin oli heitetty sen päälle ja tomuastian sirpaleet olivat poissa. Ainoastaan irti kaivetut pensaat olivat hajallaan siellä ja täällä nääntymässä. Kapealla hiekkareunalla kukkulan juurella näkyi siihen kaadettu ihmistuhka vaaleana reunana ja pienen pensaan alla oli, puoleksi kätkettynä, pieni mustaksi palanut luusirkale ainiaksi erotettuna toisista, jotka olivat lasketut takaisin hautaan.
Minä otin varovaisesti sen käteeni. Nuori herra oli ollut oikeassa; ne, joita hautakumpu peitti, eivät olleet aikoinaan olleet jättiläisiä. Pikkuinen luusirkale, joka minulla oli kädessäni, oli kuulunut ruusuväriseen sormeen. Kentiesi oli se kerran ennen muodoltansa ollut yhtä hieno, ja sen iho kentiesi yhtä valkoinen kuin se, jonka tänään olin nähnyt, ollut rakastettu ja ihmetelty ja kalliin sormuksen ympäröimänä. Kentiesi oli pienimmästäkin sen liikunnosta monen ihmisen onni tahi onnettomuus riippunut. Minä nousin kukkulalle ja kaivoin sirkaleen maahan hongan alle. Hyvä vanha puu levitti suojelevaisesti oksansa sen ylitse. Kentiesi oli se tänään saanut kuolettavan iskun.
Minä kiersin käsivarteni sen tyven ympäri ja katselin sitä paikkaa missä pieni joki teki polvekkeen metsää kohti… Miten kummallista oli nähdä ihmisiä siellä liikkuvan! Ihmisiä täällä juhlallisen hiljaisella yksimuotoisen ruskealla lakealla pinnalla, minkä yli korkeintaan petolintu huimaavan korkealla lenteli, äkkiä jälleen kuulumattomiin kadotaksensa. Minusta tuntui kuin jäisivät niiden jälet, jotka nyt läksivät pois arolta, sinne ijäiseksi.
He riensivät takaisin maailmaan — maailmaan!… Olinhan minäkin ollut siellä. Minulle oli se ainoastaan ollut synkkä pihanpuolinen huone ja kostea neljän taivaankorkean muurin ympäröimä puutarha ja ihmisistä, joita myöskin sanotaan "maailmaksi", oli ainoastaan muutamia tullut minun läheisyyteeni. Tässä pihanpuolisessa huoneessa olin minä viettänyt elämäni kolme ensimmäistä vuotta… Ohuet harmaan vaaleat kähärät liehuivat niiden kasvojen ympäri, jotka selvimmin olivat kiintyneet muistiini — minä voisin vielä maalata hehkuvien silmien vehreän vaalean loiston ja kasvojen harmaan-värisen ihon. Hän oli neiti Streit, minun kasvattajattareni. Eräät toiset kasvot elivät ainoastaan vaaleana valona himmeässä muistossani. Niitä olin liian harvoin nähnyt, mutta joka kerta kuin myöhemmin kuulin silkkileningin kohisevan, ilmaantuivat ne eteeni jonkunlaisena epäselvänä varjokuvana, ja minä olin kuulevinani suuttuneen äänen tiuskaavan: "Lapsi, sinä saatat minun heikkohermoiseksi!" Olla suuttunut ja heikkohermoinen oli minun käsitykseni mukaan aivan samaa. Tätä silkkistä kahisevaa olentoa, joka ainoastaan liiteli huoneen lävitse ja korkeintaan yhden ainoan kerran laski kuuman hienon kätensä pääni päälle, kutsui neiti Streit armoksi ja minun täytyi kutsua häntä äidiksi.
Ja sitten muistan heränneeni kerran — vaan en enää pimeässä pihakammarissa. Minä istuin suuren miehen sylissä. Keltainen tukka oli pörröllään hänen kulmillansa ja hän nauroi minulle. "Hä, hä, hä, — onko pienokainen nyt nukkunut kylliksi?" Hänen vieressänsä käveli neiti Streit puettuna mustaan hattuun ja harsoon. Suuret kyyneleet vierivät alas hänen poskiansa myöden ja minä näin hänen ääneti hierovan käsiänsä… Aivan liki meidän edessämme oli talo haikaran pesineen ja neljine tammineen ja kun minä katselin miehen kuumettuneita kasvoja ja pelästyneenä kumarruin taaksepäin huutaakseni täyttä kurkkua, huusi hän: "pull pull, tulkaa tulkaa", ja heti juoksi portista suuri joukko kirjavia kanoja hänen luoksensa.
Siinä seisoi punakasvoinen rouvakin. Hän ojensi neiti Streitille käden ja suuteli minua itkien, josta minä kauheasti pelästyin. Mutta minä unhotin pian pelkoni. Pihalla juoksi vasikka kömpelösti ja seisahtui ammuen sekä naurettavan leveä-jalkaisena miehen eteen. Talon päällä istui haikara, ja Ilse — tummasilmäinen Ilse — näytti minulle pienen elävän, jonka silkinhienolle karvalle minä epäileväisesti laskin käteni — se oli naukuva kissanpoika… Ja kaikkialla oli päivänpaistetta ja lehdet suhisivat lakkaamatta aron yli rientävän tuoksuvan tuulen heiluttamana. Minä riemuitsin ja kirkasin ilosta, sillä välin kun neiti Streit, sydäntä särkeväisesti nyyhkien ja horjuen astui sisälle.
Niin tapahtui tuloni Dierkhof'iin, Heintzin sylissä, ja siitä hetkestäpä vasta voin sanoa elämäni alkaneen. Minä tulin äkkiä onnelliseksi lapseksi, sillä välin kuin ihmiset surkutellen itkivät minua… Hei vaan! miten päivä päivältä Heintzin selässä lähdin hauskaa vauhtia aron yli! Ja siellä oli kaikkein yksinäisimmässä paikassa pikkuinen, matala olkikattoinen savimökki. Pitkän Heintzin täytyi syvästi kumartua päästäksensä sisälle ovesta: mutta sielläpä vasta kodikasta! Pöydät ja tuolit kiilsivät lumivalkoisina ja kahden suuren kaapin välillä oli höyhenillä täytetyitä kirjavia makuuvaatteita. Heintz ja Ilse olivat luudansitojan lapsia. Vanha luudansitoja oli rakentanut mökin omilla käsillänsä; molemmat lapset olivat siinä syntyneet ja sinne Heintz tahtoi kuollakin. Joka vuosi heinäkuussa vei hän ympäri olevien kylien mehiläisjaot arolle, missä hän sitten hoiti niitä; sen lisäksi teki hän muutaman päivän vakasen rengin työtä Dierkhofissa.
Minä kotiunnuin yhtä pian savimökissä kuin mummoni talossa. Minä autoin Heintziä tattaripuuron syönnissä, ja olin hänen kanssansa heinällä ja niitä korjaamassa Dierkhofiin. Hän nosti minut korkealle vanhoihin, ladon katossa riippuviin mehiläis-pesiin, joihin kanat tavallisesti munivat, ja minä annoin ihastuneena sileät valkoiset munat vieressämme seisovalle Ilselle.
Neiti Streit istui sillä aikaa koko päivän itkien suuressa asuinhuoneessa neulomustyö sylissä. Hänestä lienee tämä vanha huone kyllä näyttänyt naurettavan yksinkertaiselta, sillä seinät olivat vaan valkoisiksi maalatut; muurin vieressä oli ruskea, kulunut puupenkki ja seiniä ja pöydät seisoivat suurina ja jykeinä pitkin seiniä. Mutta neiti Streitin mukavuudeksi oli mummo toimittanut pehmeän sohvan kaupungista ja Ilse oli ripustanut siniraitaisia uutimia ikkunoitten eteen. Neiti Streit piti enimmiten ne edessä ja valitti pelkäävänsä ääretöntä, hiljaista aroa; päivänpaisteessa ja kuutamossa rupesi hän opettamaan minua lukemaan ja kirjoittamaan. Hän oli viisitoistavuotiaana tullut kaupunkiin palvelukseen mummolleni, ja tämä oli opettanut häntä lukemaan ja kirjoittamaan. Kuitenkin alkoi hän uudestaan minun kanssani. Usein, kun olin väsynyt juoksusta ja leikistä, hiivin iltasin hänen syliinsä, jossa nojasin pääni hänen rintaansa vasten, ja silloin tuli Heintz luoksemme, tietysti sammunut piippu suussa, ja siitä neiti Streitkin virkeni. Hänen ohuet poskensa punoittivat ja vaaleat kähäränsä liehuivat levottomasti kasvojen ympärillä. Silloin kertoi hän vanhemmistani ja kodistani sekä oloista siellä ja minä sain niinmuodoin tietoa siitä. Minä sain tietää isäni olevan kuuluisan miehen ja että äiti vainajani oli ollut oppinut ja runoilija. Monta kuuluista ja ylhäistä miestä oli usein käynyt heillä, ja kun neiti Streit huoaten lisäsi: "Minä olin puettu valkoiseen leninkiin ja minulla oli ruusupunaisia nauhoja hiuksissa, sillä armon luona oli luku-ilta," heräsi kaikenlaisia ikäviä muistoja himmeästi lapsellisessa sielussani. Minä kuulin taasen kammarin oven takaa levotonta astumista ja kävelemistä edestakaisin — iltamaito annettiin minulle jääkylmänä ja kun säikähtyen heräsin äsken nukuttuani, olin ypö yksin suuressa, synkässä huoneessa. Minä pelästyin ja rupesin itkemään ja silloin tuli neiti Streit valkoisessa puvussaan lentäen huoneesen kuin aave, torui minua, torui minua, pisti konsehtipalasen suuhuni, levitti peitteen nenänikin ylitse ja hiipi jälleen ulos.