"Niin, mutta mikä on hänen nimensä?"
Heintz lykkäsi hattunsa oikealle ja hivui korvallistansa. Minä kyllä tiesin jo ennakolta hänen viekkaan vastauksensa, sillä hän muisti epäilemättä sitä hirveätä hetkeä, jolloin minä poljin hänelle jalkaani ja — niin, niin, Heintz kyllä tiesi, miten pulasta päästä.
"Niin herra, Ilse sanoo häntä 'lapseksi' ja minä sanon —"
"Prinsessaksi", täytti nuori mies samalla juhlallisella äänellä, jolla minun sukkela ystävänikin oli puhunut. Kuten äsken tikaria hautakummun vieressä, punnitsi hän nyt kenkääni kädessänsä, mutta tällä kertaa liikunnalla, joka osoitti, että hän pilkkasi sen painoa.
"Ah, naiset täällä kankaalla rakastavat liikkua painavaisesti!" lausui hän ruskeahattuiselle herralle, Charlotten pitäisi näkemän tämä keijukaisen keveä loistoteos, setä!… Minun melkein tekisi mieli viedä se mukanani."
"Älä hulluttele, Dagobert!" keskeytti toinen ankarasti. Heintz puolestansa melkein huudahti pelästyksestä.
"Jumalan tähden herra… Varjelkoon meitä, mitä Ilse sanoisi! — ihka uudet kengät!"
Kas — tuo Ilsepä näkyi olevan se lohikäärme, joka vartioitsee avojalkaista prinsessaa! — — "tuoss' on!" nauroi nuori mies pudottaen kengän maahan. Sitten löi hän kädet yhteen pudistaaksensa hansikoistansa pölyn, mikä niihin kentiesi oli tarttunut.
He jättivät Heintzin hyvästi ja menivät edelleen, jonka perästä vanha ystäväni äkkiä pisti onnettomat kengät suureen nuttunsa taskuun. Niitä seurasivat sukat, kun hän ne huomasi riippuvan puun oksalla; sitten läksi hän kiiruusti menemään Dierkhof'iin päin.
Minä viivyin vielä hetkisen piilopaikassani kuunnellen vieraitten askeleita, jotka pian lakkasivat pehmeällä ruohokolla kuulumasta. Minä olin kovin innoissani. En silloin vielä voinut nimittää sitä tunnetta, joka ikäänkuin kuristi kurkkuani ja saattoi minut taistelemaan pidätettyjä kyyneleitäni vastaan, mutta joitten valtaan minä kuitenkin antauduin hillittömällä kiivaudella. Minä vihasin, vihasin koston haluisesti Heintziä… "Niin typerästi!" olin mumissut hampaitteni välistä — "nyt olisi hän aivan kernaasti saanut kertoa tohtori von Sassenin olevan isäni". Vaan ei, hän oli puhunut yhtä viisaasti kuin itse Salomokin, ja minä olin erittäin suuttunut häneen.