"Hän ei huoli avusta, sen tiedät… Eilen illalla kaatoi hän kylpyveden minun jalkojeni eteen. Mene nyt, lapsi, tuomaan kenkäsi."
Näin sanoen meni hän takaisin takan luo ja minä pidin velvollisuutenani mennä ulos toisesta sivuovesta. Minä juoksin joelle, joka oli noin kolmenkymmenen askeleen päässä Dierkhof'in takana ja koetin hiipiä rannalla kasvavien pensaitten alitse. Se ei ollut helppoa tiheässä pensastossa, joka ihmisten koskematta kasvoi, miten itse tahtoi. Mutta minä hiivin kuitenkin väsymättömästi eteenpäin, sillä pajupensaat, jotka tosiaan äkkiä yhtyivät minun takanani ja pahasti repivät paljaita jalkojani, suojelivat minua tykkänään vierailta silmiltä, ja mentyäni sillä tavoin melkoisen matkan, kiitin minä kahta vertaa enemmän siitä suojasta, sillä aron yli tulivat kaikki herrat, Heintz etupäässä, nopein askelin suoraan jokea kohti. Nyt toivoin minä ennen heitä ehtiväni pieneen virran polvikkeesen, mihin olin jättänyt jalkineeni, mutta vaikka kuinka ponnistin voimiani, en kuitenkaan ehtinyt niin nopeasti eteenpäin kuin vieraat, vaan hiivin, ollen jo jotenkin lähellä päämaaliani, maltillisesti pensaitten väliin.
Mikä heidät saattoi sinne, voin helposti käsittää, Heintz näytti heille kapean, pitkin rantaa pensaitten vieressä kasvavan ruohokentän. Siinä oli paljon helpompi kävellä kuin kankeassa kanervikossa; tie oli pehmeä, juuri kuin luotu arkojen jalkojen astuttavaksi.
Herrat kulkivat ihan likeltä minun ohitseni; minä kuulin heidän astuntansa ja heidän vaatteensa pyyhkäsi keveästi niitä oksia, joitten suojassa minä makasin. Koivun viereen jäivät he seisomaan.
"Ahaa, tähän on aron prinsessa riisunut vaatteensa!" huudahti nuori herra.
Minä kumarruin eteenpäin ja näin hänen ottavan ylös toisen minun kengistäni. Silloin ymmärsin, vaikk'ei minulla vielä ollut kokemusta maailmasta eikä elämästä, aivan hyvin, minkä kaltaisen sievän naisenkengän pitäisi olla. Minä olin saduissani lukenut pienistä hopealla koristetuista tohveleista, pienistä punaisista kengistä, ja paperikin, jossa ne ihastuttavat tarinat olivat luettavina, oli minusta liian paksua ja kankeata anturaksi senkaltaisille yläilmaisille samettisille ja silkkisille taideteoksille. Mutta tuo hirviö, jota vieras nauraen piti kädessänsä, oli mitä paksuimmasta vasikannahasta tehty. Oi Ilse, sinun mielestäsi ei edes puu ollut kylliksi "vahvaa ja kestävää" minun levottomille jaloilleni.
Tänä aamuna olivat kengät lasketut minun vuoteeni viereen, ihka uusina ja niiden rinnalla oli paksu sukkapari, jotka Ilse itse oli kutonut, vieläpä kehrännyt langankin niihin omien lampaittensa villasta — ne olivat hänen komea syntymäpäivälahjansa minulle. Minä olin onnellinen ja Ilse oli hyvin tyytyväisenä nyykäyttänyt päätänsä, sillä suutari oli ystävällisesti antanut kokonaisen komppanian kiiltäviä nauloja marssia työpöydälle ja seisahtua sormen paksuihin anturoihin. Nyt kiilsivät ne kiitellyt naulanpäät oikein ivallisesti minua vastaan.
"Varjelkoon sitä lasta! Onhan hän todellakin jättänyt kenkänsä tänne! Ihka uudet kengät!" huudahti Heintz pudistaen päätänsä, "tahtoisinpa kuulla, mitä Ilse sanoo", lisäsi hän levottomasti.
"Kenen on lapsi, jonka näimme hautakummun tykönä?" kysyi vanha ruskeahattuinen herra vienolla äänellä.
"Hän kuuluu Dierkhof'iin, herra."