"Ennen kaikkea, selkoa syntyperästäni!"
"Tahdotko tietää totuuden!"
"Niin — sanokaa se — minun ei tarvitse sitä peljätä!" huudahti hän melkein riemuiten. Herra Claudius kääntyi hänen luotansa ja kävi kerran lattian yli. Kaikki oli niin hiljaa, että luulin voivani kuulla sydämeni kovan tykytyksen.
"Ei, ei nyt — ei nyt, kun olet minua niin syvästi loukannut; se olisi halpa kosto!" sanoi hän viimein seisahtuen hänen eteensä. Hän nosti kätensä ja osoitti ovea. "Mene! Sinä et milloinkaan olisi voinut vähemmin kestää totuutta kuin juuri nyt!"
"Minä tiesin sen!" nauroi Charlotte rientäen ulos.
Neiti Fliedner asetti äänettä, vapisevin käsin uuden kääreen päähäni; sitte meni hän ulos katsomaan, tarvitsivatko herrat mitään.
Minun sydämeni sykki; minä olin kahden kesken herra Claudiuksen kanssa.
Hän istahti tuolille viereeni.
"Se oli hurja kohtaus, sopimaton näille peljästyneille silmille, joita ennen kaikkea tahtoisin varjella pahoilta vaikutuksilta!" sanoi hän epävakaisella äänellä. "Te näitte minut kiivastuneena ja se pahoittaa mieltäni! Nyt on luultavasti tänään osoittamanne vähäkin luottamus kadonnut — eikö niin?"
Minä pudistin päätäni.
"Eikö?" kysyi hän levottomasti hengähtäen, surullisen näköiset silmät säihkyen ilosta. — "Liekki on syttynyt aivoihini — minä olen kauan sitä tuntenut, mutta aina kukistanut sen; vaan tänään, kuullessani valitushuutonne ja nähdessäni veren juoksevan kalpeitten kasvojenne yli, en sitä enää voinut." Hän nousi, astui äkkiä kerran huoneen yli edestakaisin, ikään kuin valloittaisi se näkö hänet tykkönään.