Hän silmäili kattoa ja vanhanaikuista kynttiläkruunua.
"Paha, vanha talo!" lausui hän seisattuen. "Joku paha henki on loihtinut huoneet ynnä kaikki, mitä niissä on. Nyt voin käsittää, miksi Karolinenlust täytyi rakentaa — minä ymmärrän vanhan Eberhard Claudiuksen. Ihana isoäitini kuihtui täällä kuin kukkanen — yksinkertaiset emännät, joita ei rakkaus tänne tuonut, ovat hallinneet ja vallinneet sekä löytäneet täällä hiljaisen, rauhallisen kodin — jumaloidulle, rakastetulle naissydämelle on tämä vanha talo aina ollut vaarallinen turvapaikka."
Hänen liikutettu äänensä tunkeutui aina ytimiini saakka. Sillä äänellä oli hän varmaankin puhutellut uskotonta lemmittyänsä — kuinka olikaan mahdollista, että hän kuitenkin voi hänet hyljätä?
"Viaton lapsensydämenne varoitti teitä ehdottomasti kylmästä, kolkosta katurakennuksesta", jatkoi hän jälleen istahtaen viereeni.
"Niin, alussa", keskeytin häntä elävästi, "alussa, jolloin tulin arolta ja luulin jokaisen vieraan muurin vankilaksi — se oli kovin lapsellista. Mutta eihän Dierkhofissakaan ole kirkasta eikä valoisaa — siksi on siellä kylliksi auringon polttamia lasiruutuja, joista päivä ainoastaan pilkistää sisään ja luuvassa on aina vilpoista ja hämärää, vaikka päivä kimeltää kuumana aron yli. Ei, nyt rakastan vanhaa katurakennusta, nyt katson sitä ihan toisilla silmillä, ja luettuani Augsburgista ja Fuggerin perheestä on minusta aina, kuin täytyisi vanhojen rouvien harsoineen astua alas kehyksistänsä ja tulla minua vastaan käytävissä ja portailla."
"Ah, tämä on runollisuutta, jolla aron prinsessa tiesi koristaa kolkon yksinäisen lapsuutensakin kodin! Voisitteko sen avulla kestää vanhassa kauppahuoneessa, pakenematta valoisaan Karolinenlustiin?"
"Voisin — täällä on minusta mieluisampaa ja kodikkaampaa. Eikö täällä katurakennuksessa siis ollut ketään, jota ihana iso-äitinne rakasti?"
Mitä olinkaan sanonut, että hän kavahti ylös ja katsoi minuun meikein kangistunein kasvoin.
Samassa aukeni ovi ja neiti Fliedner astui sisään kutsutun kotilääkärin kanssa; kohta sen jälkeen saapui isänikin. Hän oli alussa sangen peljästyksissään tapaturmastani, mutta lääkärin vakuutuksen mukaan ei ollut vähintäkään syytä pelkoon. Yksi kiharoistani leikattiin pois ja pieni side pantiin haavan päälle ja sitten kiellettiin minua menemästä ulos yö-ilmaan. Ensi kertaa makasin, neiti Fliednerin vartioimana, katurakennuksessa; ja keveissä houre-unelmissani näin pienen olennon; entisten emäntien harso päässä astui hän käytävillä ja leveillä rapuilla. Mutta hänen jalkansa eivät koskeneet kylmiin kivilattioihin, sillä puutarhojen koko kukkarunsaus oli levitetty niille, ja autuaallisella varmuudella huomasin, että se olinkin minä itse.