Seuraavana aamuna haihtuivat suloiset unelmani ja minä heräsin vaalean ja kylmän auringonsäteen suudelmasta. Minä häpesin, vaikk'en oikeastaan tullut selville, mistä syystä. Neiti Fliedner kyllä vastusti kovin aikomustani, vaan turhaan: minä hypähdin vuoteesta, pukeuduin kiireesti vapisevin käsin ja juoksin Karolinenlustiin — minä pakenin katurakennusta. Mutta tuota vakavaa silmää, jonka edessä äkkiä rupesin vapisemaan, en enää voinut paeta ja kummallista — herra Claudius, joka siihen saakka oli kohdellut tylyä käytöstäni ankarasti ja vakavasti, ei enää peräyttänyt rahtuakaan vallasta, jonka hän tuona iltana oli saanut ylitseni. Hän oli kerran suojelevaisesti tukenut minua ja nyt tuntui sitä tekevän vieläkin näkymättömästi. Kaino pakoni hänen lähestyessään, alasluodut silmäni hänen minua puhutellessansa, äänettömyyteni, kaikki jäi häneltä huomaamatta — hän puhutteli minua muuttumattoman hellästi, eikä hänen kirkas otsansa enää synkistynyt. Hän piti lujasti minusta kiinni, minuun koskematta, ja lupauksensa, että hän tietäisi minua suojella, täytti hän kaikin puolin. Hän oleskeli melkein enemmän tähtitornissa kuin toimintohuoneessa; pieniä teepitoja ei enää ollut eturakennuksessa, mutta sitä vastoin istui hän usein meidän pienessä teepöydässämme kirjastossa, ja talvimyrskyn vinkuessa nurkissa ja eteen vedettyjen viheriäisten villa-akuttimien hiljaa heiluessa, piti isäni molemmille pöytäkumppaleilleen yhden maailman mainioista esitelmistään. Herra Claudius kuunteli häntä syvästi miettien; ainoastaan silloin tällöin väittäen jotakin vastaan — vaan siitä säpsähti puhuja, sillä hän kuuli jotakin uutta ja omituista, niin syvälliseen tieteesen perustuvaa, jommoista hän vähimmiten olisi odottanut "kauppiaalta."
Sopimuksemme kirjoitukseni suhteen oli myöskin käynyt toteen. Minä sain työn neiti Fliednerin kautta ja jätin sen jälleen hänelle, onnellisena ja kovin kummastuneena, että kirjoituksella voi ansaita niin "suunnattomasti" rahaa; huolet eivät milloinkaan enää minua rasittaneet, ja kuitenkin oli minulla aina pieni aarre käytettävänäni.
Mikä muutos! Tunsin olevani ijäiseksi sidottu toiseen sukuun, enkä kuitenkaan enää kadehtinut aron yli vapaasti liitelevää lintua — olisin voinut riemuiten kaikkiin ilman suuntiin kertoa olevani vangittu ja olisin todellakin voinut lyödä otsani puihin, nähdäkseni, miten tuo toinen sielu minun tähteni kärsi tuskia. Tämän ainoan seikan tähden unhotin itseni, koko maailman ja senkin että minun omaatuntoani vielä rasitti kaksi syntiä: valhe ja tietoni häntä niin liki koskevasta salaisuudesta. Mutta voi, miten putosin taivaastani, milloin vaan Charlotten äänen kuulin tahi näin hänen lähestyvän! Tosin peräytyi hän ylpeästi läheisyydestäni; mutta tuon myrskyisen kohtauksen jälkeisenä päivänä tuli hän kuitenkin huoneeseni. — "Minä en koske teitä sormellanikaan, en edes anna hengityksenkään saastuttaa teitä!" huudahti hän minulle katkerasti kynnykseltä, — "Tahtoisin vaan tehdä rauhaa kanssanne, prinsessani! Suotteko anteeksi, mitä tein teille?" Minä juoksin hänen luoksensa ja ojensin hänelle liikutettuna käteni.
"Huomasitteko, miten eilen saatoin tirannimme oikein temppelin tornin huipulle? Hän on kuitti! Minä käyn äänettä, sykkivin sydämin kauppiaantalossa ja jokaisen ruokapalasen palkitsen harmilla ja mielessäni kuohuvalla vihalla; mutta minä kestän kaikkea — täytyyhän minun vartioida kirjoituspöydän laatikossa olevaa kallista aarrettamme, minä en saa poistua ennenkuin Dagobert palaa! Oi, miten olen riemuitseva viimein ijäiseksi sulkiessani 'rihkamapuodin' oven jälkeeni ja astuessani isänkodin kynnykselle!"
Tätä innostunutta puhetta kuullessani irroitin ujosti käteni ja astuin muutaman askeleen taaksepäin. Sen jälkeen kohtasimme ainoastaan harvoin toisiamme; mutta kerran palatessani hovivaunuissa ruhtinattaren luota, tuli hän pihalle ja saattoi minua puutarhan lävitse, ja silloin täytyi minun kertoa kaikesta. Kohta käyntinsä jälkeen Claudiuksen talossa oli herttuallinen rouva sairastunut jäsenten särköön ja lähtenyt K:sta parantuaksensa lämpimämmässä ilman-alassa. Hänen poissa ollessansa en tietysti käynyt hovissa, mutta nyt täytyi minun säännöllisesti käydä siellä kahdesti viikossa ne olivat ainoat hetket, joina herra Claudius oli synkän näköinen.
Niin kului viikko toisensa perästä, alinomaisen onnen ja sisällisen levottomuuden vaihdellessa. Sitte lähestyivät tammikuun viimeiset päivät, ynnä niiden kanssa Dagobert. Ääretön tuska valloitti minut kuullessani herra luutnantin saapuneen kaikkine kapineineen. Nyt lähestyi sitä tuo onneton hetki ja minä ummistin silmäni, päästäkseni näkemästä, kuinka jättiläisen kokoisena se kohosi edessäni, ja kuitenkin arvelin pikaista, vaikka tuskaistakin päätöstä paremmaksi kuin senkaltaista epätietoisuutta. Sillä tulipa minkäkaltaiseksi hyvänsä, niin olin kuitenkin vapaa onnettomasta vaikenemisen lupauksestani sekä voin puhua ja katuvaisesti rukoilla kevytmielisyyteni anteeksi.
Hankala aika koitti minulle, sillä toinenkin suru painoi sydäntäni: isäni oli äkkiä eriskummallisesti muuttunut. Koko hänen käytöksensä muistutti minua tuosta muistorahan oston ajasta; hän ei nauttinut ruokaa ja öisin kuulin hänen levottomasti kävelevän edestakaisin. Ääretön joukko kirjeitä saapui joka päivä tulvantapaisesti ja jokaisesta uudesta kohosi kuumeenpuna hänen laihoille poskillensa. Hän kirjoitti herkenemättä, vaan ei Karolinenlustissa tavatuita taideaarteita koskevaa käsikirjoitusta: se makasi pöydän laatikossa, Tarkasti kuuntelin hänen mumisevaa puhettansa, kun hän astuskeli edestakaisin huoneessansa, vaan en voinut erottaa sanaakaan enkä tohtinut kysellä, kun pelkäsin kiivastuttavani häntä.
En milloinkaan ole unhottava hetkeä, jolloin hänen pidätetty tuskansa viimein puhkesi ilmi! Oli kolkko, mieltä masentava talvi-ilta. Isäni oli päivällisen jälkeen vetäytynyt sanomalehtineen kammariinsa. Jo muutaman minuutin kuluttua kuulin hänen kavahtavan ylös; hän heitti oven kovasti kiinni ja syöksi kirjastoon. Peljästyneenä menin hänen perässänsä.
"Isä!" huudahdin rukoilevaisesti ja syleilin häntä, kun hän minua huomaamatta meni ohitseni.
Lienen näyttänyt kovin peljästyneeltä, sillä hän silitti otsaansa silminnähtävästi koettaen tulla rauhallisemman näköiseksi.