"Ei mitään hätää, Lorchen", lohdutti hän minua huolestuneena. "Mene nyt vaan alas jälleen, lapsi kultani. Ihmiset valehtelevat! He kadehtivat isäsi mainetta — he tietävät antavansa hänelle kuolonhaavan ahdistaessansa hänen mainettansa. Ja nyt tulevat he joukottain ja jok'ainoalla on kivi kädessä. Niin, kivittäkää hänet, kivittäkää hänet! Hänen maineensa ja taitonsa ovat jo loistaneet liian kauan!"
Hän vaikeni äkkiä ja katsoi pääni ylitse ovea kohti. Eräs nainen astui kuulumatta sisään, kookas vartalo puettu mustaan, kärpän nahasta päärmettyyn samettiviittaan. Hän nosti harson silmiltään: taivas, mikä kauneus! Minä muistelin ehdottomasti Lumisirkkua: silmät nokimustat, otsa valkea ja poskilla hieno puna. Isäni katsoa tuijotti kummastuneena häneen, kun hän kevein askelin lähestyi meitä. Hieno hymy lepäsi hänen huulillansa ja veitikkamaisesti iski hän sivulta päin silmää isälleni: kaikki näytti lumoavalta, melkein lapsellisen viehättävältä; mutta kuitenkin arvelin viattomien liikuntojen salaavan tuskallisesti sykkivän sydämen, sillä huulet vapisivat heikkohermoisesti.
"Hän ei tunne minua enää", lausui hän sointuvalla äänettä, kun isäni yhä oli vaiti. "Täytyneehän minun siis muistuttaa häntä ajasta, jolloin leikimme Hannoverin puistossa ja vanhempi sisar kiltisti juoksi hevosena ja sai maistaa Willibaldin ruoskaa — muistatko sitä vielä?"
Isäni peräytyi, kuin olisivat peikon kynnet pilkistäneet esiin ihanan rouvan samettinutun alta. Jääkylmällä katseella silmäili hän vierasta kiireestä kantapäähän; en milloinkaan olisi luullut tämän hajamielisen oppineen voivan osoittaa senkaltaista kovuutta ja ylenkatsetta!
"En todellakaan voi käsittää, että Kristina Wolf, joka kerran eli isäni, herra von Sassenin talossa, rohkenisi astua jalkaansa minun kynnykseni yli", lausui hän ankarasti.
"Willibald —"
"Mä pyydän", keskeytti hän kieltäväisesti ojentaen kätensä, "meillä ei ole mitään yhteyttä! Jos olisitte ainoastaan hairahtunut, vastustamattomasta taiteenhalusta kotoa luopunut tytär, ottaisin teidät heti vastaan — mutta varkaan kanssa ei minulla ole mitään tekemistä."
"Oi, Jumalani!" Hän löi kätensä yhteen, katsellen surullisesti taivasta kohti. Minä en käsittänyt, miten isäni voi tuota madonna-katsetta vastustaa, vaikka sana "varas" sattui minuun kuin sähköinen isku. — "Willibald, ole armollinen! Älä tuomitse niin ankarasti nuoruuden rikosta!" rukoili hän. "Kuinka olisin tyhjin käsin voinut alkaa hartaasti toivottua taidetietäni? Äitini ei antanut minulle äyriäkään, sen tiedät, ja kuitenkin oli rikkaalta rouvalta anottu summa niin vähäinen."
"Ainoastaan kaksitoista tuhatta taaleria, jotka otit hänen huolellisesti lukitusta kirjoituspöydästänsä —"
"Eikö minulla ollut oikeutta niihin, Willibald! Sano itse!"