"Ja myöskin vapaaherratar Hankenin, vieraamme kiiltokiviinkö, jotka sinun kanssasi katosivat ja jotka äitini täytyi suurimmalla uhrauksilla maksaa, pelastaaksensa nimeämme täydellisestä häpeästä?"
"Valhe, Valhe!" huudahti vieras.
"Mene ulos, Leonora! tätä ei sinun sovi kuulla!" sanoi isäni taluttaen minut oven luokse.
"Ei, älä mene, lapsi kulta! Ole armollinen ja koeta saada isääsi uskomaan minua viattomaksi! Niin, sinä olet Leonore! Oi, noita lempeitä suloisia silmiä!" Hän syleili minua ja suuteli silmiäni — leveä samettiviitta peitti minut tykkänään ja lumoava orvokin tuoksu lemusi oikein hurmaavaisesti minua kohtaan hänen rinnoiltansa. Kovalla kädellä irroitti isäni minut hänestä. "Älä saastuta viatonta lastani!" huudahti hän kiivaasti, vieden minut ulos.
Minä menin rappuja alas ja vaivuin ikäänkuin hurmaantuneena alimaiselle portaalle. Hän oli siis Kristina tätini, "perheemme häpeäpilkku", joksi Ilse häntä nimitti, "tähti", joksi hän itse sanoi itseään. Tähti hän olikin, tuo lumoava rouva. Kaikki naisellinen viehättävyys, mitä siihen saakka olin nähnyt, vaaleni tätini nuorekasten, loistavien kasvojen rinnalla! Miten hänen mustat kiharansa lepäsivät raskaasti paksun kärpän-nahan päällä! Ah, kuinka tuo peloton, sileä otsa loisti ja kuinka kauniisti hienot, siniset suonet näkyivät hänen kulmissansa! Ja tuo lumoavan hellä ääni, sen oli hän saanut takaisin, parannuskeino oli siis auttanut! Ja nuo pienet kätöset, jotka niin lempeästi ja hellästi vetivät minut lumoavan rouvan rinnoille — nekö olivat varastaneet! Ei, ei, tätini viha näytti tämän syytöksen kokonaan valheeksi: näinhän minä kyyneleitten kiiltävän hänen silmissänsä!
Sykkivin sydämin kuuntelin kirjastosta kuuluvaa sananvaihtoa. En voinut erottaa sanaakaan, eikä se kauankaan kestänyt. Ovi aukeni — "Antakoon Jumala tämän sinulle anteeksi!" kuulin tätini lausuvan; sitte kahisi hänen liepeensä portaissa. Hänen askeleensa tulivat yhä hitaammiksi ja hiljaisemmiksi; äkkiä peitti hän silmät kädellään ja nojautui käsipuita vastaan. Minä juoksin hänen luoksensa ja tartuin hänen oikeaan käteensä.
"Kristina täti!" huudahdin liikutettuna.
Hän antoi kätensä vitkaan vaipua alas, katsoen minua, surullisesti hymyillen.
"Pikku enkelini, sydänkäpyseni, eikö totta, ethän sinä luule minua pahantekijäksi?" sanoi hän, hellästi silittäen poskeani. "Ethän voi aavistaa, miten pahanilkiset ihmiset kiduttavat minua kuoliaaksi valheellisilla syytöksillään! Oi, jos tietäisit, mitä kaikkia minun jo on täytynyt kärsiä! Ja missä hirveässä asemassa olenkaan nyt ankaran isäsi ijäiseksi hyljättynä! Lapsi, minulla ei ole kattoa suojaksi, ei turvapaikkaa, mihin yöksi voin laskea pääni levolle! Viimeinen grosheni taskussa saavuin viimein vaivaloisesti K:hon, sillä tahdoinhan nähdä sinua, pikkuista Leonoraani! Taivaan Jumala, jospa vaan muutamaksi päiväksi saisin suojaa, niin kyllä sitten taasen voisin suoriutua tästä pulasta!"
Minun asemani oli tuskallinen! Mielelläni olisin jättänyt hänelle oman huoneeni ja itse maannut oljilla — niin äärettömästi oli tämä rouva minut lumonnut; mutta vasten isäni tahtoa en tohtinut ottaa häntä huoneeseni. Minä muistelin neiti Fliedneriä — hän oli aina niin hyvä ja avulias, kentiesi voisi hän minua neuvoa. Ah, mihin olivat nyt kaikki hyvät aikomukseni joutuneet, joitten mukaan ensin tahdoin miettiä ja sitten käyttää itseäni?