Sanaakaan lausumatta, vein tätini alas ja sitte hiekkakentän yli. Hän seurasi minua myöntyväisesti kuin lapsi. Olimme juuri menemäisillämme pensaston ohitse, kun Dagobert sekä Charlotte tulivat meitä vastaan, viimemainitulla kiiltävän valkoinen silkkihattu päässä ja sinertävä samettinuttu hartioilla. He olivat silminnähtävästi kävelemässä.
Minä en vielä ollut nähnyt "herra luutnanttia", sillä olin säännöllisesti karttanut häntä, vaikka hän usein tuli Karolinenlustiin. Nyt säpsähdin ja peljästyin sydämeni pohjasta. Hänkin näkyi kummastuvan: ruskeat silmänsä, joita minä oikein pelkäsin tuon kohtauksen jälkeen suljetussa salissa, katselivat minua eriskummallisesti säihkyen. Minä en ollut huomaavinani hänen iloisesti ojennettua kättänsä ja esittelin tätini Charlottelle. Kummastuksella huomasin äkkinäisen liikutuksen vivahtavan onnettoman rouvan kasvojen yli. Hän tahtoi puhua, vaan ei saanut ääntäkään huuliensa yli.
Charlotte nyykäytti välinpitämättömästi ja ylhäisesti päätänsä, sekä loi ylpeän, tarkastelevan katseen edessänsä seisovaan naiseen.
"Neiti Fliedner tuskin voi teitä neuvoa", sanoi hän minulle kylmäkiskoisesti, kerrottuani hänelle muutamin sanoin aikomuksestani. "Ja vielä vähemmin taitaa hän teitä auttaa; meillä on sangen ahdasta katuhuoneuksessa. Jos saan teitä neuvoa, niin menkää ystävienne Helldorfien luo; heillä on varmaan pieni kammari, johon voitte asettaa tätinne."
Minä käännyin suuttuneena ja tätini laski kiireesti harsonsa kasvojensa eteen. Samassa meni Schäfer puutarhuri tervehtien ohitsemme. Sveitsiläistalo oli hänen omansa ja minä tiesin hänen usein vuokranneen rouvavainajansa niin sanotun "juhlahuoneen" vieraille. Minä riensin hänen jälkeensä kysymään. Hän oli heti valmis antamaan sen tädilleni ja pyysi meitä heti tulemaan hänen kanssansa, kaikki oli muka "parhaimmassa järjestyksessä."
Luomatta katsettakaan veljeen ja sisareen meni tätini vanhuksen kanssa, joka sävyisesti häntä puhutellen, vei hänet portin luo, jonka avain oli minun hallussani. Sisällinen tuskako häntä niin kiireesti ajoi eteenpäin — Schäfer tuskin voi pysyä hänen vieressänsä, ja minä, vaikka kyllä ponnistin voimiani, jäin koko joukon jäljelle.
"Herran tähden, poistakaa tuo pilvistä pudonnut täti niskoiltanne!" huudahti Charlotte jälkeeni. "Hän ei tuota teille kunniaa — näkyyhän maalia sormenpaksulta hänen kasvoistansa! Ja tuo valheellinen teaatteri-kärpänpäärmä! Hyi! Lapsi, teillä on kummallisia sukulaisia: syntyisin juutalainen mummo ja nyt tuo ylen määrin maalattu opera-täti! Kuulkaapa, älkää tulko aivan myöhään tänä iltana — setä on, odottamatonta kyllä, tuhlaava rahoja — kasvihuone tulee komeasti valaistuksi — olkoon se hänelle hyödyllistä!"
Hän naurahti ja tarttui tätiäni katselevaa Dagoberttia käsivarteen.
"Minä en tiedä — minä — olen varmaan ennen kohdannut tuon rouvan", sanoi hän miettiväisesti hivuttaen otsaansa. "Jumala tietäköön, missä —"
"No, se on helppo sanoa — sinä olet nähnyt hänet näyttämöllä", arveli
Charlotte, vetäen hänet maltittomasti mukanansa.