Kovin suuttuneena katselin heidän peräänsä. Täti raukka! Niin, hän oli onneton, ihmisten hätyyttämä nainen — ainoa mikä hänellä vielä oli jäljellä, hänen kauneutensa, oli muka lainattu — oli maalattua.
Minusta oli kulmakammari, johon Schäfer saattoi meidät, erittäin soma ja viehättävä. Silmänräpäyksessä oli vanhus asettanut tulta pesään, ja ikkunoihin kukkivia reseda- ja ruusupensaita.
"Ahdas ja matala", sanoi tätini nostaen käsivartensa ikäänkuin koskeaksensa lumivalkeaan kattoon. "Minä en ole tämmöiseen asuntoon tottunut, mutta voinhan tätä kuitenkin kestää — lujalla tahdolla voin kaikkia tehdä — tiedätkö sen, enkeliseni?"
Hän heitti pois hatun ja viitan, sekä seisoi nyt edessäni puettuna siniseen samettileninkiin. Saumoista ja kyynäspäistä oli se tosin vaalennut ja kulunut, mutta se ympäröi mitä kookkaimman hoikan vartalon, lyhyt lieve teki tämän ruhtinaallisen muodon täydelliseksi ja aukeasta herttamaisesta kaulakaarteesta loisti lumisirkun rinta vastaani. Mutia mitkä hiukset! Otsassa oli pieniä sinertävän mustia kiharoita, ja niitä riippui rintaa ja selkääkin alas, vaan sittekin seppelöi mitä kauneimmat palmikot pientä päätä — en käsittänyt, miten se voi kantaa kaiken sen komeuden, vielä vähemmin, että hän liikutti päätään niin nopeasti ja keveästi.
Peittämättömän ihailemiseni luki hän selvästi kasvoistani.
"No, Leonoraseni, mitä pidät tädistäsi?" kysyi hän veitikkamaisesti hymyillen.
"Ah, sinä olet liian kaunis!" huudahdin innostuneena. "Ja niin nuori, niin nuori — mutta kuinka se onkaan mahdollista? Olethan kuitenkin kolmea vuotta vanhempi isääni!"
"Hupsu tyttö, sitä ei huudeta noin kaikkiin ilman suuntiin!" sanoi hän vaivaloisesti nauraen ja laski hienon kätensä huulilleni.
Hänen silmänsä lensivät etsien ympäri huonetta ja pysähtyivät viimein pieneen ikkunain välillä seisovaan peiliin.
"Ah, tämä ei käy laatuun — ei millään muotoa!" huudahti hän peljästyneenä. "Tuossa palasessa ei voi nähdä nenänippuansakaan! Kuinka voin nyt pukea päälleni? Enhän minä ole mikään porvarinvaimo, lapsi — minä olen tottunut elämään ruhtinaallisesti! Mielelläni suostun kerraksi mihin hyvänsä, vaan tähän en voi! Kuuleppas, hankithan minulle toisen, sopivamman peilin, että kuitenkin vähän saisin noudattaa tavallisia tapojani? Tuolla linnassa, missä asut, on luultavasti joku liikanainen, suuri peili. Kaikessa salaisuudessa — lapseni — voin sanoa sinulle että, jokainen apu, jonka tässä satunnaisessa pulassani minulle annat, tulee myöhemmin eräältä toiselta puolelta tuhat kertaa palkituksi. Tuota huoletta tänne, mitä välttämättömästi tarvitsen mukavuudekseni; minä vastaan kaikesta."