"Kuinka voisin sitä hankkia?" vastasin kainosti. "Ovathan kaikki huonekalut herra Claudiuksen omat!"
Hän hymyili.
"Minulla ei ole valtaa asettaa tuoliakaan toisin kuin miten olivat tänne tullessani", jatkoin vakavasti häntä vastustaen. "Karolinenlustista en voi, vaikka kuinka tahtoisinkin, hankkia sinulle mitään; mutta kentiesi rouva Helldorf lainaa sinulle, mitä tarvitset. Menkäämme hänen luoksensa."
Mieleni masentui kovasti, kun rouva Helldorfkin vastaanotti kauniin komean holhokkaani silminnähtävän kummastuneena ja kylmästi. Ei auttanut, että täti vastustamattoman hellällä äänellä lausui hänelle tuhansia kohteliaisuuksia ja kutsui molempia leikkiviä lapsia kultakutrisiksi enkeleiksi. Ystäväni hienot kasvot eivät vähintäkään kirkastuneet, vaan pysyivät yhtä kylmän ja epäileväisen näköisinä ja kun viimein ujosti pyysin häntä lainaamaan peiliänsä, tuli hän vielä kylmemmäksi, otti melkoisen suuren peilin — ainoansa — seinältä, tarjosi sitä kauniille rouvalle ja sanoi ivallisesti: "Minä kyllä tulen ilmankin toimeen."
"Olkaa varoillanne, Leonore! Kyllä minäkin olen pitävä häntä silmällä", kuiskasi hän minulle etuhuoneessa sinisen samettipuvun kadotessa rappusissa.
Kovin alakuloisena laskin alhaalla pienen kukkaroni pöydälle. Palkinnoksi sain suutelon sekä vakuutuksen, että "kaikki pienet uhraukseni" kaikissa tapauksissa vähän ajan kuluttua tulisivat maksetuiksi tuhat vertaa runsaammin. Sitte oli tädilläni suuri vaiva asettaessansa peiliä valoisimpaan paikkaan ja minä palasin kahta vertaa raskaimmin sydämin takaisin Karolinenlustiin.
XXIX.
Iltahämärä jo levisi jälleen hiljaa astuessani kirjastoon. Isäni käveli muinaistaidesalissa hiljaisten vaaleitten veistokuvien keskellä eikä ainoallakaan sanalla maininnut sisartansa. Hän ehkä luuli hänen olevan poissa ijäksi päiväksi eikä koskaan enää tulevan hänen tiellensä, ja minun pitäisi muka mitä pikemmin sitä parempi unhottaman koko seikka. Väristen vedin viittani paremmin rintani yli, sillä oli kovin kylmä lämmittämättömässä suuressa salissa ja lunta putoeli taajasti lasiselle kupulaelle.
"Sinä vilustut täällä, isä", lausuin tarttuen hänen käteensä. Se oli tulenkuuma; ah, ja miten hänen silmänsä säihkyivät syvissä kuopissaan! "Vilustunko? Täällä on viehättävää — tuntuu niin suloiselta, kuin saisin kylmän kääreen polttavalle otsalleni."
"Mutta on jo myöhä", sanoin hitaasti; "ja tarvitseehan sinun vähän järjestää pukuasikin. Olet luultavasti unhottanut, että ruhtinatar tulee suurta kasvihuonetta kaasunvalossa katsomaan?"