"Oi, Jumalani, mitä minulla on tekemistä kasvihuoneessa?" huudahti hän maltittomasti. "Tahdotteko saattaa minut mielettömäksi kaasuliekeistä ja aivojani vahingoittavasta kukkaistuoksusta? Ei, ei, mitä minä huolin ruhtinattaresta tahi herttuasta!"
Tapaturmasta lykkäsi hän kiivaalla käden liikunnolla pienen kuvan maahan. Kummallista — hän, joka tavallisesti helläkätisesti koski muinaistaideteoksiin, hän ei nyt edes kääntynyt katsomaankaan tapahtunutta turmiota, vaan antoi rikotun epäjumalan kuvan välinpitämättömästi jäädä lattialle.
Kovin peljästyneenä koetin rauhoittaa häntä. "Kuten tahdotte, isä kulta", sanoin. "Minä lähetän heti ilmoittamaan katurakennukseen kotiinjäämisestämme."
"Ei, ei, sinun täytyy kaikissa tapauksissa mennä, Leonoreseni!" keskeytti hän minua hellemmin. "Minä soisin sinun menevän ruhtinattaren tähden, joka sinusta pitää, sekä tahtoisin myöskin mielelläni olla häiritsemättä tänä iltana."
Hän meni takaisin kirjastoon ja rupesi kirjoittamaan. Minä suljin ovet, korjasin valkeata pesässä ja katoin teepöydän; sitte menin nulomielisenä alas järjestämään pukuani, se on, minä otin taasen mummoni antamat helmet kotelostaan ja kiersin ne kähäröihini. Melkein satumaisen loistavasti, mutta myöskin silmiinpistäväisempinä kiilsivät kosteat, sinertävän kimeltävät pisarat tummissa kiharoissani ja sitäpä juuri tahdoinkin; ken tiesi, milloinka ruhtinatar taasen oli tuleva Claudiuksen taloon!
Oli jo myöhä, kun vihdoin astuin sillan yli matkallani kasvihuoneesen. Silmänräpäykseksi jäin häikäistynä seisomaan. Hiljaa varisivat hajoavaisten pilvien viimeiset lumihiuteet päälleni, jalkojeni alla narisi jäätynyt jalanmittainen lumi ja minne katsoin, ojensivat lumiset puut ja pensaat minulle kankeat aaveentapaiset oksansa — ja tuolla olivat komeat palmujen latvat ylpeästi levällään sanajalkojen ja kaktuskasvien sekä pienten vehreitten ruohokenttien yllä, ja niiden väliltä kiilsivät suihkulähteitten hopeankirkkaat pisarat. Kätkettyjen kaasuliekkien valossa vaihtui vehreä väri tuhansilla tavoilla, vaalean viheriäisestä kuusen tummaan väriin — kasvihuone oli valkoisen sametin päällä makaavan, viheriäisen smaragdikiven kaltainen keskellä suurta lumikenttää.
"Ah, hyvää iltaa pienokaiseni!" huudahti ruhtinatar astuessani hänen luoksensa. Hän istui sananjalkojen keskellä, juuri samassa paikassa, jossa minä taannoin kerroin mummostani. Herra Claudius seisoi vähän sivulla hänen tuolinsa takana puhuen hänen kanssansa ja ruhtinattaren seura ynnä Dagobert ja Charlotte olivat istahtaneet molemmin puolin luonteviin joukkioihin. "Pikku aronprinsessani, miten keijukaisten tapaan siinä tulette!" lausui hän leikillisesti. "Ihanhan luulisi suihkulähteen heittäneen teidät tänne? Lapsi, te ette todellakaan tiedä, mitä kallista aarretta noin viattomasti ja keveästi kannatte kiharoissanne!"
"Kyllä, teidän korkeutenne, minä sen tiedän: helmeni ovat suuren rikkauden viimeiset jäljet", vastasin hänelle koettaen saada äänelleni tyvenen kaiun. "Armas mummoraukkani lausui, kun ne hänen käskystänsä laskettiin kaulaani, niiden nähneen paljon perheonnea, mutta niiden myöskin paenneen piinapenkkiä sekä muita kidutuksia, joita sietämätön kristinusko oli hankkinut juutalaisille, sillä mummokultani oli juutalainen, syntyisin Jakobsohn Hannoveristä."
Minä lausuin viimeiset sanat painavaisesti, katsellen herra Claudiusta. Mitäpä minä siitä, että herra von Wismar häveliäästi yski, ujosti sivultapäin vilkahtaen ruhtinattareen, että neiti von Wildenspring riemuisasti liikkui, ikäänkuin tahtoen sanoa: Enkö ollut oikeassa, kun aatelinen nenäni tässä olennossa haisti jotakin porvarillista? Mitä minä siitä huolin, että kaunis Tankred suuttuneena kierteli viiksiänsä ja vihastuneena kuiskasi Charlottelle muutamia sanoja? Enkö nähnyt riemun iloa herra Claudiuksen kasvoissa — enkö luullut hänen tahtovan ojentaa minulle kätensä erottaaksensa minut tästä kurjasta seurasta ja painaaksensa minut hellälle ylevälle sydämellensä, siksi että olin voittanut väärän häpeän ja urhollisesti heittäytynyt ylpeän joukon ylenkatseen alaiseksi, jälleen voittaakseni hänen kunnioituksensa!
"Kas vaan, sepä odottamaton tieto!" huudahti ruhtinatar iloisesti ja hilpeästi. "Nyt tiedän myöskin, mistä pikku lemmikkini on saanut tuon itämaisen muodon! Niin, niin, tuommoinen mustakähäräinen, elohopeankaltainen keijukainen se varmaan oli, joka Herodekselta vietteli Johannes kastajan pään! Kun taasen tulitte luokseni, tahdon tietää enemmän tuosta miellyttävästä mummosta, lapseni?" Hän veti helminauhan syvemmin hiuksiini ja antoi sormensa vieriä alas kiharoitteni välissä. "Minä pidän sanomattoman paljon tästä puhdasmielisestä, viattomasti lörpöttelevästä Rebekasta!" jatkoi hän hellästi minua suudellen.