Tällä kertaa ei lörpöttelemiseni ollut viaton, sen tiesi hän parhaiten, joka ei enää luonut silmiänsä minusta!
Ruhtinatar veti minut jalkojensa juureen ja siinä istuin sitte koko illan ääneti kuunnellen heidän puhettansa, kunnes neiti Fliedner tuli ilmoittamaan kaikki olevan valmiina katurakennuksessa. Herttuaallinen ruhtinatar oli pyytänyt saada juoda kupillisen teetä "vanhassa miellyttävässä talossa" — hänen kivuloisuutensa ei sallinut hänen kauan viipyä kasvihuoneitten kosteassa ilmassa. Hän pukeutui päällysnuttuunsa, tarttui herra Claudiuksen käsivarteen ja meni iloisen, nauravan seuransa etupäässä lumisen puutarhan lävitse. Lyhtyjä kantavia palvelijoita ei tarvittu — pilvet olivat hajonneet, poppeliston oksien väliltä näkyi kirkas säde heittävän kummallista, hopeista valoa lumikentälle: kuu nousi.
Minä riensin vielä kerran takaisin sillan yli ja katsoin ylös kirjaston ikkunoihin. Uutimet eivät olleet eteen vedettyinä, isäni kirjoituspöydällä paloi lamppu ja suuren salin vastaisessa huoneessa pesän lähellä, jossa illallispöytä oli, leimusi sinertävä liekki — se oli teekeittimen viinaliekki. Kaikki näytti rauhalliselta. Suuremmaksi varmuudeksi hiivin vielä rappuja ylös ja kuuntelin oven takana. Sisällä oli hiljaa; isäni kirjotti varmaan. Täydellisesti rauhoitettuna palasin katurakennukseen.
Sinä iltana piileskelivät varmaan kauppahuone Claudiuksen kaikki haltiat talon pimeimmissä nurkissa — olihan valoa kaikkialla, jommoista ei arvokkaat entiset päämiehet sallineet edes tulevaisen päämiehen ristiäisissäkään!
"Mitähän tämä ennustaa, neiti Fliedner? Herra ei voi saada kylliksi valoista!" mutisi, minun mennessäni rappuja ylös, vanha Erdmann kummastuneena ja asetti tikapuita ylikäytävän seinää vastaan. "Nyt täytyy minun ripustaa tornihuoneen suuri lamppu tänne."
"Niin tehkää se, Erdmann", arveli vanha neiti, joka juuri tuli ulos salista. "Minua ilahuttaa, että kerran tulee valoista tässä vanhassa talossa!" Veitikkamaisesti hymyillen silitti hän hiuksiani ja riensi etehiseen.
Se hymy saattoi veren poskiini. Kainosti annoin käteni vaipua alas salin oven lukosta: minun oli tuiki mahdotonta mennä sisälle lukemattomien liekkien valaistavaksi. Minä menin Charlotten huoneesen. Se oli tyhjä; avatulla pianolla paloi kaksi lamppua ja salista, jossa kauniin Lotharin kuva riippui, kuului kuppien helinää ja iloista puhetta. Minun miettiessäni, miten huomaamattomimmin voisin yhtyä seuraan, kuului astuntaa läheisessä huoneessa ja Charlotte veljineen astui sisään.
"Ruhtinatar tahtoo kuulla minun laulavan", sanoi hän minulle käännellessään nuotin lehtiä. "Kuinka tänne olette joutuneet ja miksi piileskelette täällä, pienokaiseni? Teitä kaivataan seurassa."
"Minä olin huolissani isäni tähden ja kävin häntä katsomassa; hän ei ole oikein terve —"
"Eikö terve?" nauroi Dagobert hiljaa; hän istui jo pianon edessä aloitellen soittoa. "Niin, niin, sangen arveluttava kipu! Minä kuulin jo klubissa tästä ihmeellisestä uutisesta. Ei siellä puhuttu muusta ja koko kaupungin lävitse lentää uutinen valkean vauhdilla, että muinaistutkinnon huimaus on kuoleman kielissä. Ennen pitkää on meillä jotakin uutta muodissa, Charlotte! Jumalan kiitos, nyt ei enää tarvitse tuota kreikkalaista, romalaista eikä egyptiläistä sanansotkua — kova papu se onkin ollut purra!" Hän laski kätensä koskettimille ja mitä kauneimpia säveliä tulvaili esiin hänen taitavien sormiensa alta; minun sydämeni lakkasi sykkimästä, niin hämmästyin, "Ja isänne horjuessa satulassa ja kadottaessa maineensa, kerrotte te käsittämättömän viattomasti hänen suoraan syntyneen juutalaisesta; se heittää hänet tykkänään maahan!"