Pieni, hiljaisen aron lävitse virtaileva joki on yksittäisen vaeltajan kaltainen. Sen hiljaa loiskivat aallot eivät tiedä mitään siitä kohinasta, jolla suurten jokien vesi kuohuen syöksyy vuorilta laaksoihin; ne juoksevat tyvenesti sileitten piikivien ylitse, jotka eivät ensinkään ole niille haitaksi, ja kulkevat eteenpäin matalain lepikko- ja pajukko-rantain välitse. Pensaat ovat niin tiheässä vierekkäin, oksat ristissä, kuin kieltäisivät ne taivastakin tietämästä, että pieni verevä ja vilpas suoni sykkii keskellä ylenkatsottua pahamaineista aroa. Ja tämä kätkö onkin erittäin pahojen kielien mieleen, jotka tuolla ulkona maailmassa koettavat panetella näitä suuria autioita seutuja, joita usein näkee Saksan alankomaissa.
Mutta katselepa kuitenkin kerran keski kesän aikana tätä pilkattua aroa. Se ei kyllä kohota otsaansa pilviin ja turhaan etsit siellä Alppien loistoa tahi rododendronin seppelöitsevää kukkulaa; sillä ei ole edes matalampien vuoristojen kivikruunua, eikä minkään suuren joenkaan leveä, kiiltävä teräsvyö ympäröitse sen kupeita; mutta kanerva kukoistaa siellä; sen punaiset ja sinertävät kellomaiset kukankuvut levittävät hienolle laineentapaiselle pinnalle kiiltävän, epälukuisilla keltaisilla mehiläisillä koristetun kuninkaallisen manttelin.
Tuolla kaukana kohoaa laiha hiekkainen maapinta, ainoastaan vähään tyytyväinen kanerva saa tarpeeksi elatusta, vähän enemmän ylöspäin. Mutta syrjempänä on maassa mehua ja voimaa; pitkä tumma viiva, joka äkkiä keskeyttää punaiselta loistavan aron, on metsää, syvää majesteetillista lehtimetsää, jonka vertaista tuskin on. Tuntikausia voit siellä kävellä varjoisten taivasta kohti kohoavien pylväsrivien välillä, joitten juuret saavat elatuksensa ylönkatsotusta arosta. Peipposet ja rastaat rakentavat pesiänsä puitten latvoihin korkealle pääsi ylle, ja pensaista katselevat sinua peloissaan arat jänekset ja metsäkauriit. Ja kun viimein paksu metsä vaihtuu mataloiksi pensaiksi ja jalkasi epäilee tallata marjoja, jotka ikäänkuin taivaasta pudonneina värjäävät metsän rinteen purppuran punaiseksi tahi mustan siniseksi, kun kukkulain juurilla loistavat vastassasi viheriät, viehättävät niityt ja valmistuvain ruisvainioitten vaalea kulta, kun inhimillisiä ääniä ja liikunnoita ynnä lukuisan karjan ammunta kuuluu korviisi keskellä vainiota olevasta kylästä, jonka sievät kodikkaat talot ympäröitsevät kirkkoa — silloin muistelet varmaankin hymysuin ikävää, hylättyä hieta-aavikkoa, semmoisena kuin sitä "kirjoissa kuvataan."
Äsken mainittu pieni joki juoksee kuitenkin mitä kolkoimman ja yksinäisimmän seudun läpi. Kauan kulkee se pitkin metsän rinnettä ja tekee vasta tarkoin mietittyään itsenäisen polvekkeen sitä kohti. Vaikka joki onkin hiljainen luonnoltansa, kuluttaa se kuitenkin pehmeätä rantaa ja onpa sille onnistunut muodostaa pieni lampikin, jossa aallot hitaasti juosten näyttävät ikäänkuin hiukan lävähtävän. Piikivet näkyvät niin kirkkaina vedestä, että tuskin huomaa, missä ilma loppuu ja vesi alkaa. Pieni vesiympyrä on saattanut leppäpensaat vähän erilleen ja valoa etsivä koivu on astunut askeleen leppien eteen, seisoen siinä kuin suloinen neitonen, jonka kiharoista kesätuuli alati varistaa hohtavia hopeahelmiä.
Oli viimeiset kesäkuun päivät käsissä.
Pienen lammikon viileässä vedessä oli kaksi päivettynyttä jalkaa. Kaksi yhtä ruskeata kättä nosti varovasti pienen, karkean, mustan villahameen polvien ympäri, samalla kuin ruumiin yläpuoli uteliaasti kumartui eteenpäin. Raidat, valkoisella paidalla peitetyt hartiat ja nuoret rusottavat kasvot — sen näköinen oli tämä pieni veteen kuvastuva olento; mutta noille kahdelle silmälle, jotka siihen myöskin kuvastuivat, oli jotenkin yhden-tekevää, olivatko kasvot kreikkalaista säännöllisyyttä vai hunnilaista alkuperää. Täällä aron yksinäisimmässä paikassa ei ollut mitään naisellisen kauneuden määrääjää, eikä mitään vertailemiseen kiihoittajaakaan; ainoastaan se seikka herätti tytön huomiota, että kaikki, joka päivän valossa näytti niin luonnolliselta ja tavalliselta, oli siinä vedenkalvossa niin vierasta.
Ylhäällä päivänpaisteessa häilyivät suhisevassa arotuulessa tytön jotenkin lyhykäiset hiukset iloisesti otsalla ja niskassa — mutta vedenkalvossa muuttuivat ne alasriippuviksi kaarneen siiviksi, joitten alta pienet punaiset lasihelmet riippuivat tummina veripisaroina alas, ja karkea paitakin näytti tuolla alhaalla vedessä hienolta ja pehmeältä kuin lumivalkeat lummekukat, niin, muuttuihan siinä kaikki ihan kuin kauniissa vanhassa tarinassa.
Tumman sininen taivaanlaki täytti pensaitten väliset aukot ja teki veden kalvon synkäksi teräksen väriseksi, laatien siten tytön kuvalle yksimuotoisen pohjan. Mutta silloin liihotteli äkisti hehkuvia sumukuvia peilin yli ja — olihan se uskomatonta — mutta ne tulivat noista kiharoista. Ne syöksivät edestakaisin ja hehkuivat yhä enemmän ikäänkuin koko maailma vähitellen joutuisi tulipunaiseksi. Salainen tummuus pensaitten juurilla suureni ja muuttui pimeäksi syvyydeksi, josta yksinäisiä mustien sierokivien kaltaisia oksia pistäytyi ulos ja tunkeusi valuvaan liekkiin — taas uusi salamannopea vanha lumosadun käännös. Kaikki tämä oli ääretön pelon aine. Itse tytön varjokin näkyi kuin syvästä kaivosta ja kaksi tavattoman suurta peljästynyttä silmää tirkisteli sieltä rohkeata tyttöä.
Ruskeat jalat eivät olleet minkään sankarin omat; hurjalla hyppäyksellä olivat ne jälleen rannalla. Mikä naurettava pako! Loistihan iltarusko punaisena liekkinä tuolla etempänä arolla; purppurapunainen hieno pilvi oli leppien välisen aukon yllä — siinä se koko loihdittu liekki.
Entä silmät? Onko nyt koko maailmassa nähty mokomaa pelkuria kuin minä?
Miten lapsekas olento olenkaan kuin juoksen omia silmiäni pakoon!