Ensiksi häpesin itseäni, toiseksi molempia parhaita ystäviäni, jotka olivat nähneet tämän urhotyön.
Hyvä Miekeni ei tosiaan siitä huolinut, hän oli tyhmempi ystäväni. Mieke oli kaunihin mustanpilkkuinen lehmä, mikä milloinkaan oli käynyt arolla laitumella ja seisoi nyt sääret hajallaan koivun alla, nykien ja repien kostealla rannalla niukasti kasvavaa ruohoa. Se kohotti pitkän, kapean päänsä, pureskeli, kuten näkyi, halullisesti mehukasta suustansa riippuvaa ruohoa ja katsoa ällisteli minua hetkisen.
Vilpas Spits sitävastoin, joka laiskana oli maannut viileitten pensaitten alla, piti asian vaarallisempana. Hän hypähti ylös kuin hullu ja haukkui loiskuvaa vettä ikään kuin itse paholainen ajaisi minua sieltä takaa.
Häntä oli mahdotoin rauhoittaa; viimein sortui hänen äänensä julman raivoisesta haukkumisesta ihan kokonaan. Nauraen juoksin minä takaisin veteen, häntä kiihoittaen suurempaan vimmaan, potkimalla vettä niin, että pisarat lensivät korkealle ilmaan. Mutta kolmaskin katselija oli vielä saapunut siihen Spits'in ja minun huomaamattani.
"No, mutta mitä kummia siellä teet prinsessani?" kysyi hän tuolla särisevällä, niiden henkilöiden äänellä, joilla eroamaton piippu on kuin kiinni muurattuna hampaiden väliin.
"Ah, sinäkö, Heintz?" Häntä en hävennyt. Hän juoksi itse kuin jänis, semmoistakin pakoon, mikä ei kovinkaan vaarallista ollut — vaikka sitä ei kenkään olisi uskonut tuosta vanhasta voimakkaasta ihmislapsesta.
Tuossa seisoi hän nyt, Heintz, mehiläisten hoitaja, niin paksuilla anturoilla varustetut saappaat jalassa, että maa tärisi hänen astuessansa. Hänen päänsä ulottui puuhaaraan, joka minusta oli milt'ei taivaan tasalla, ja hänen selkänsä esti minut näkemästä alaa arolle, ikäänkuin olisi kiviseinä äkkiarvaamatta kohonnut ulkonaisen maailman ja oman itseni välille.
Tämä jättiläinen pötki hämärän tultua tiehensä minkä valkoisen vaatteen edestä hyvänsä, ja sepä minua erittäin huvitti. Minä kerroin usein hänelle niin hirmuisia aavetarinoita, että minua itseänikin värisytti, enkä mihinkään hintaan olisi tohtinut katsoa likeisimpään pimeään nurkkaan. Pelkäsimmehän me molemmat yhtä paljon.
"Niin, Heintz, minä poljen rikki kahta silmää", vastasin minä, lyöden jalkani vielä kerran niin lujasti veteen, että pisarat viskivat aina hänen vaalealle lakillensa asti. "Tiedätkö, tuolla lammikossa ei kaikki ole oikein."
"Mitä! keskellä päivääkö?"