"Mitähän vedenhaltija päivänvalosta huolii, kun hän on vihastunut!" Minä huomasin oikein mielihyvällä hänen puoliksi epäillen puoleksi peloissaan katsoa tähystelevän ruusunväristä vedenpintaa. "Vai niin, vai et sinä usko minua Heintz?… No, soisinpa juuri että vetehinen olisi katsellut sinua yhtä häijysti kuin minuakin."
Sepä jo sai hänet uskomaan. Hän otti piipuu suustansa, sylki äkkiä ja ojensi naurettavalla voittoriemun ja pelon-alaisella katseella sen rikkipurrun varren minua kohti.
"Enkö sitä aina ole sanonut, hä?" huudahti hän. "Mutta minä en sitä enää milloinkaan tee! Minusta nähden saa helmiä olla vaikka kasoittain tuolla alhaalla. Minä en niihin enää koske, en millään muotoa!"
Nythän olin saanut kelpo asioita aikaan!
Pikku joki, tuo vaeltaja, joka niin yksin kulkee aron lävitse, oli monta palatsien ja ihmisjoukkojen ohitse juoksevaa, uhkeaa virtaa rikkaampi; sillä oli helmiä taskussa, vaikk'ei niitä lukuisasti löydetty, eivätkä ne olleet kylliksi kiiltäviäkään kelvataksensa koristamaan kuninkaan valtiopäähystä, ei edes hänen kallista sormustansakaan. Mutta mitä minä siitä ymmärsin? Minä pidin noista kiiltävistä kapineista, jotka niin ympyriäisinä ja sileinä vierivät kädessäni. Tuntikausia kävelin minä vedessä etsien simpsukoita, joita sitten vein Heintz'ille, sillä hän taisi avata niiden kuoret — kuinka hän siinä menetteli, oli hänen oma salaisuutensa. Mutta nyt kieltäytyi hän äkkiä sitä täst'edes tekemästä, kun hän oli varma siitä, että veden haltija oli syyttävä meitä konnuudesta.
"Mutta, Heintz, tämähän oli aivan pelkkää pilapuhetta", lausuin minä katuvaisesti. "Älä ole siitä milläsikään." Minä kumarruin taasen veden yli, joka oli jälleen tullut tyyneeksi.
"Katsohan itse — mikäpä tuosta kurkistaa?"
Ei mitään, ei mitään muuta kuin omat hirmuiset silmäni… Mutta minkätähden ne ovat niin tavattoman avoinna, Heintz? Eivät neiti Streitin silmät senkaltaiset olleet, eikä Ilsenkään."
"Ei, ei Ilsenkään", myönsi Heintz. "Mutta Ilsen silmät ovat terävät, pikku prinsessani, hyvin terävät."
Heintz oli alussa, tosin kyllä nauraen, uhannut minua peloittavalla nyrkillänsä — Heintz ei voinut vihastua. Lausuttuaan viimeisen muistutuksen, joka kieltämättä oli sangen viisas ja osaava, ummisti hän huulensa, veti tiheät kulmakarvansa alaspäin ja työnsi kädellänsä hiuksiansa, jotka keltaisina ja kuivina seisoivat pörröllänsä ja oikein rätisivät ilta-auringon lämpimässä.