"Herra Eckhof, tuli ei pudonnut taivaasta", keskeytti häntä herra
Claudius silminnähtävästi maltitonna.
"Te käsitätte asian ehdollisesti väärin, hyvä herra," intti toinen ääni lempeästi.
"Ah, tuo on lukijaispappi, koko kaupungin pahin ihmiskalastaja — he tulevat nyt molemmat rukoushuoneesta, se kuuluu selvästi! Heistä on tämä tulipalo mitä suurin riemutapaus", kuiskasi Charlotte.
"Veli Eckhof tietää varsin hyvin, ett'ei Herra enää nykyajoissamme lähetä rangaistustaan niin suoraan taivaasta kuin muinoin", jatkoi ääni.
"Mutta hänen voimansa tulee aina näkyviin, jos vaan huolii sitä huomata. Niin, herra Claudius, minua surettaa kaikesta sielustani, että teitä on niin koeteltu; mutta en myöskään voi olla Herraa kiittämättä, että hän lakkaamattomasta armostansa teitä niin muistelee. Hän on viisaudessaan ja oikeudessaan sallinut, että tuo pakanallinen inhottavaisuus — minä huomasin vast'ikään noitten niin sanottuin ihmetöitten makaavan nokisina ja särjettyinä puutarhassa —"
Hän ei ehtinyt lopettaa nuhdesaarnaansa, sillä herra Claudius avasi sanaakaan tuhlaamatta huoneen oven ja minä kuulin hänen astuvan sinne. Lääkäri meni hänen luoksensa. Herra Claudius seisoi pöydällä olevan lampun vieressä, niin että sen valo kirkkaasti valasi hänen kasvojansa. Hän pusersi kummallisella tavalla vasempaa käsivarttansa oikealla kädellään vasten rintaa. Minä huomasin hämärästä istuinpaikastani, miten hänen kasvonsa lääkärin kuiskaamasta kertomuksesta kovasti synkistyivät.
"Tekin kärsitte, herra Claudius", kuulin lääkärin viimein lausuvan kovemmalla äänellä.
"Minä olen satuttanut käsivarteni," vastasi herra Claudius tyvenesti, "ja jätän katurakennuksessa itseni teidän huostaanne."
"Hyvä — ja silmätkin täytyy meidän joksikin aikaa sulkea pimeään huoneesen, huomaan minä," vastasi lääkäri.
"Vaiti, vaiti — tiedättekö minun tässä kohdassa olevan aran ja te voitte saada minut peljästymään!"