Minä istuin sairaan vieressä, pitäen hänen kuumaa kättänsä omassani. Hänen aaveentapainen mumisemisensa, joka ei silmänräpäykseksikään lakannut, hänen tuskastuneet kasvonsa, josta itsenäisen ajatusky'yn viimeinenkin jälki näkyi ijäiseksi lähteneen, lisäksi kiduttava huoli herra Claudiuksesta, jonka tiesin olevan palavissa huoneissa — kaikki se saattoi minut mykkään epätoivoon.
Huoneen nurkassa paloi yölamppu — sairaanvuode oli melkein varjossa; mutta sitä valoisampaa oli ikkunoitten ulkopuolella. Hopealta välkkyväin puitten yli aaltoilivat savupilvien varjot liehuvina lippuina; sihisten lensi tuliruiskun kirkas vesisuihku keskeltä ihmisjoukkoa — savupilvet hajosivat sekä alentuivat kohta taasen majestetillisesti kohotaksensa äärettömäksi peljästyksekseni. "Ottakaa vaari!" kuului alinomaa muminasta ja suhinasta — pelastettuja kaluja, maljakoita, peilejä, marmoripatsaita kannettiin ulos sekä laskettiin Dianan viereen — suuret kirjakasat ulottuivat hänen kasvoihinsa asti ja ympäriheitetyt polstarit ja kiiltävät pöydät näyttivät sanomattoman kummallisilta tuossa välkkyvässä lumimaisemassa.
Vähitellen vähentyivät tiheät, mustat savupilvet jonkinlaiseksi harsoksi tuijottavissa silmissäni — melu rapuista kuului yhä heikommalta — ei enää viety alas tulesta pelastettuja kaluja.
"Vaara on ohitse", sanoi rouva Helldorf syvästi hengittäen ja minä kätkin kyyneleiset silmäni vuoteen tyynyihin.
Charlotte astui sisään. Hänen leninkinsä laahasi revittynä lattiassa ja hänen paksut palmikkonsa riippuivat epäjärjestyksessä pitkin selkää — hän oli ollut avullisena sammuttaessa ja tehnyt työtä kuin mies.
"Tämä on kaunis ilta meille, prinsessani", sanoi hän epätoivoisesti ja istuutui väsyneenä viereeni pienelle jakkaralle. Hän nojasi otsansa polviini. "Oi, pääraukkaani!" kuiskasi hän, molempien toisten naisten hetkeksi mentyä viereiseen huoneesen. "Lapsi, jos tietäisitte, mitkä tunteet minua nyt valtaavat! Tiedättekö, tuolla ylhäällä juolahti hirveä ajatus mieleeni, että kentiesi olisi parasta, jos tulivirrat äkkiä tempaisivat minut mukanansa ja niin muodoin lopettaisivat sieluni tuskat. Ja rientäessäni sinetittyjen ovien ohitse arvelin niiden täytyvän aueta ja äitivainajani ojentaa minulle kätensä, vetääksensä onnettoman lapsensa syliinsä. Tänään en ensi kertaa voi antaa isälleni anteeksi, että hän niin epäilemättä luottaen veljensä kunniaan, jätti meidät hänen käsiinsä! Ja vaikka hän olisi ollut vieläkin suuremmassa epätoivossa, ei hänen olisi pitänyt kuoleman, hänen olisi täytynyt elää meidän tähtemme — hän oli pelkuri!"
Ulkoa väheni väkijoukko vähentymistään ja vesisuihkausten sihiseminen kuului selvemmin korviimme. Viimeinkin tuli odotettu lääkäri. Hänen äänettä kulkiessaan ja tarkastaessaan sairasta kaikui väkevä ääni käytävästä hiljaiseen huoneesen.
"Enkö ole tietänyt, herra Claudius että näiden viisasten esi-isiemme kätkemien, pakanallisten kuvien esiintuominen oli herralle inhottava teko?" kysyi vanha kirjanpitäjä hyvin intoisesti.
"Hän on parantumaton, tuo vanha raivio!" mumisi Charlotte suuttuneena.
"Enkö ole ennustanut tulta putoavan alas taivaasta?"