Nyt juoksin puutarhan lävitse — takanani syöksivät liekit ulos kirjaston ikkunoista ja mustia paksuja savupilviä kiemuroi puitten latvojen yli jäljestäni.
"Karolinenlust palaa!" huudahdin etehisessä.
Silmänräpäyksessä olivat kaikki katurakennuksessa jaloillaan. Yleinen kauhu vallitsi avuksi rientävien tullessa ulos pihalle ja nähdessä poppeliston yli lentävän paksun savun himmentämän hiljaista, hopeakirkasta taivasta. Kaikki tarttuivat joutuisasti sankoihin ja saaveihin ja vaunuvajasta tuotiin kaksi suurta paloruiskua. Sivukadullakin huomattiin tuli ja portista riensi ihmisjoukko toisensa perästä avuksi — muutaman minuutin kuluttua olivat puutarha ja Karolinenlustin etupuolella oleva aukea kenttä täynnä sammuttajia, jotka joutuisasti hakkasivat avantoja niin lammikkoon kuin jokeen, sekä ammensivat vettä ruiskuihin.
Palatessani oli herra Claudius nojallaan käsipuita vasten; oikealla kädellään painoi hän vasenta rintaansa. Minä en surusta ja kauhusta saanut sanaakaan suustani, vaan kumarruin isäni yli, joka makasi pää alimmalla portaalla. — Herra Claudius oli pannut viittansa hänelle päänalustaksi. Silmät olivat ummessa ja laihat kasvot näyttivät niin kalman kalpeilta ja verettömiltä, että luulin hänet kuolleeksi — ääneen valittaen peitin kasvoni käsilläni.
"Hän on ainoastaan tainnoksissa eikä, mikäli minä olen voinut tutkia, mikään jäsen ole taittunut", sanoi herra Claudius. Nytpä vasta, tänä sanomattoman tuskan ja surun hetkenä opin minä arvostelemaan tätä tyventä ääntä, jonka tähden kerran sanoin häntä jääkylmäksi! Kuultuani hänen sanansa rohkasin heti mieleni.
"Alas herra von Sassenin huoneesen", käski hän miehille, jotka nostivat isäni lattialta. "Se on syrjässä — talo on tiivis, vettä sekä sammuttavia käsiä on meillä tarpeeksi — sinne ei valkea voi tunkea!"
Ihmisjoukko tulvasi ohitsemme rappuja ylös.
"Entäs te?" kysyin herra Claudiukselta vetäytyessämme syrjään, kun miehet neiti Fliednerin seuraamana, kantoivat isääni hänen huoneesensa. "Minä näen aivan hyvin teidän kärsivän tuskia, te olette vahingoittaneet itseänne. Ah, herra Claudius, kuinka paljon te saatte kärsiä, että olette ottaneet isäni ja minut taloonne!"
"Luuletteko niin?" Melkein autuaallinen hymy kartoitti silmänräpäykseksi tuon tuskan näön, joka saattoi hänet rypistämään kulmiansa. "Minä olen toista mieltä, Leonore. Minä tunnen aivan hyvin viisaan säännön, jonka mukaan meidän ensiksi täytyy kärsiä useita koetuksia, ennenkuin pääsemme taivaasen; jokaisella vastoinkäymisellä lähestymme pyrintöperäämme ja sentähden olkoot ne siunatut."
Hän astui palavaan huoneesen ja minä riensin isäni luokse. Hän makasi hiljaa ja liikkumatonna vuoteellansa; ainoastaan jonkun paloruiskun jytiseväisesti ajaessa sillan yli, avasi hän silmänsä ja katseli ympärillensä mielettömästi ja epäselvästi. Sitte kuiskasi hän lakkaamatta hiljaa ja lempeästi itsekseen. Neiti Fliedner asetti kylmiä kääreitä hänen otsallensa ja ne näyttivät häntä rauhoittavan. Apua ei minulta puuttunut. Rouva Helldorfkin, joka ei tuon myrskyisen sunnuntaiaamun perästä ollut astunut jalkaansa Claudiuksen puutarhaan, voitti pelkonsa isäänsä kohtaan ja tuli luokseni.