Isani naurahti kimakasti. "Ja kirjoitettu on — ha, ha, kaikki on alusta asti ollut valhetta! puolusta toki, jos olet Jumalan armon kautta kuolematon henki. Katso, miten keltaiset liekit sinut nielevät? Hui, tuossa kiemurtaa hengen valhesikiö, joka oli mainion miehen ylpeys, ylös kattoon! — Savua — ei mitään muuta kuin savua!"
Herra Claudius vetäytyi peljästyneenä takaisin; avaimen reiästä sekä ovenraoista tuprueli paksu savu ja paha käry; villaisia esineitä paloi nyt sisällä.
"Hän polttaa käsikirjoituksensa ja uutimet palavat", huudahdin ruveten mitä katkerimmasti valittamaan sekä heittäytyen epätoivoisesti ovea vastaan — ah, mitä minun heikot käteni ja jalkani voivat paksuja lankkuja vastaan! ne eivät edes liikahtaneetkaan!
Herra Claudius riensi takaisin tähtitorniinsa ja nyt muistin minä pientä tuskin näkyvää salaovea kirjastossa; se vei suureen kaikenlaisella rohjolla täytettyyn pimeään huoneesen, joka erotti mainitun huoneen tähtitornista. Jos ovi olikin lukossa niin oli helppo kahdella vahvalla potkauksella saada ohuet laudat rikki. Vaan ei edes sitä tarvittu; nopea juokseminen kirjastossa ja isäni vimmastunut huuto ilmoittivat minulle, että herra Claudius vastuksetta oli päässyt sisään. Avain väännettiin lukossa ja ovi heitettiin seljälleen. Mikä näkö! Savupylväitä ja niiden välillä korkealle kiitäviä liekkejä ja säkeniä aaltoili tuttavassa nurkassa, jossa isäni kirjoituspöytä seisoi. Raskaita paksuja villauutimia söivät "keltaiset kielet", ainoastaan hitaasti; mutta sitä pikemmin nuolivat ne ikkunoitten välillä seisovan hyllyn päältä vanhoja käsikirjoituskasoja. Isäni kirkasi ja puolustihe hurjasti. Hän koetti paeta herra Claudiusta, joka tahtoi saada hänet kiinni ja viedä hänet ulos huoneesta. Taistelemien jaloissa kirisi sirkaleita, sillä lattia oli peitetty kalleilla, vanhoilla saviastioilla.
Minä juoksin sisään. "Takaisin, Leonore! Ulos! Muistakaa ohueita, helposti syttyviä vaatteitanne!" huudahti herra Claudius tuskastuneena rientäessänsä isäni luo, joka nauraen koetti syöstä liekkiin. "Juoskaa katurakennukseen apua pyytämään!"
Minä näin pois rientäessäni, miten isäni kompastui lattialla makaavaan marmoripatsaasen ja kuinka herra Claudius, huolimatta hänen voimakkaasta vastarinnastansa, otti hänet syliinsä ja kantoi hänet ulos; mutta tuskin olin ennättänyt etehiseen, niin kuulin, miten molemmat kaikin voimin taistellen saapuivat rapuille.
"Murhaaja, kamala murhaaja!" huusi isäni, että marmoriset seinät kajahtivat — sitte kuului kauhea melu.
En vielä tällä hetkelläkään käsitä, miten melkein kauhistuneena pelosta jälleen pääsin ylös toiseen kerrokseen, tiedän vaan, että minusta tuntui kuin olisi tuulispää minut saavuttanut ja heittänyt minut rappujen juurelle, jossa tumma esine makasi liikkumatonna myttynä lattialla.
Herra Claudius oli jo seisomassa; hän piti kiinni rappujen käsipuista ja käänsi minulle kasvonsa, jotka kuu valasi täydellä valollansa — hän oli kalman kalpea.
"Me putosimme onnettomasti", lausui hän hengästyneenä voimiensa ponnistuksesta ja osoittaen isääni. "Hän on tainnoksissa, enkä minä voi viedä häntä etemmäksi. Pikku Leonore raukka, jalkanne eivät teitä kannata ja kuitenkin täytyy teidän hankkia meille apua."