Kirjaston ovi oli vieläkin lukossa ja vaikka kyllä kolkutin ja pyysin päästä sisään, en saanut vastausta. Ensin luulin isäni lähteneen ulos, sillä sisällä vallitsi kuolon hiljaisuus. Mutta sitte kuulin kaukaa epäselvän jytinän ja kohta sen perästä kimakan naurun; melu kuului muinaiskokoelma-salista, jonka ovet epäilemättä olivat auki. Minusta kuului, kuin olisi heitetty kovia raskaita esineitä lattiaan ja nauru kaikui niin kummalliselta, että tunsin hiukseni kauhusta nousevan pystyyn. Nyt lensi joku esine kirjastossa lattiaan sekä särkyi kilisten tuhansiksi kappaleiksi ja riemuhuuto kaikui tämän tapauksen jälkeen. Minä löin nyrkilläni ovea ja huusin epätoivoisesti isäni nimeä.
Silloin aukeni toisella puolella rappuja oleva ovi ja herra Claudius astui ulos tähtitornistaan — melkein päivän kirkkaasti valui kuuvalo minua vastaan. Minä riensin hänen luoksensa ja kerroin hänelle hätäni ja tuskani, kaikin voimin koettaen estää kyyneleitäni virtaamasta silmistäni. Kolkutukseni jälkeen oli kamala, syvä hiljaisuus syntynyt kirjastossa ja minä kerroin kuiskaten, alasluoduin silmin rahaseikasta.
"Minä tunnen sen", vastasi herra Claudius tyvenesti.
"Suru tekee isäni mielettömäksi; ah, miten minäkin olen tuskissani hänen tähtensä", huudahdin surussani. "Hän on häväisty ja kadottanut maineensa."
"Älkää uskoko sitä. Surkuteltavaa olisi, jos yksi ainoa erehdys saattaisi koko elämän ahkeran työn mitättömäksi. Herra von Sassenilla on tavattoman suuri ansio tieteestä, sitä ei voi kukaan häneltä riistää ja juuri sentähden koettavat kaikki pienet hyttyset nyt pistää häntä tähän kipeään paikkaan. Mutta tämä seikka kyllä unhottuu. Olkaa rauhassa, Leonore, älkääkä itkekö!" Hän kohotti ehdottomasti kätensä, ikäänkuin tarttuaksensa lohduttavaisesti minuun, vaan antoi sen nopeasti vaipua alas, astui kirjaston oven luokse avataksensa sitä.
Samassa putosi jotakin kalisten lattialle.
"Ethän sinä ole Agafiaan tekemä!" huudahti isäni; oh, minä tuskin enää tunsin sitä käreää ääntä! — "Sassen on valhetellut! Kysykää vaan Hannoverilaiselta Hartilta, hän sen kyllä tietää! Pois, sinäkin olet väärennetty!" — Nyt kuulin, miten hän jalallaan polkasi lattialle pudonnutta kuvaa.
"Ah, se on nukkuva poika, hänen epäjumalansa, josta hän on kirjoittanut monta nidosta, näyttääksensä todeksi, että se on Agafiaan tekemä!" huudahdin vavisten. "Taivaan Jumala hän särkee veistokuvat!"
Herra Claudius kolkutti vahvasti ovea.
"Ettekö tahtoisi avata minulle, herra tohtori?" huudahti hän ääneen, mutta ihan tyvenesti.