Mitä tämä merkitsee? Luultavasti näytin äärettömän kummastuneelta, sillä hän rupesi taasen nauramaan. "No, älkää käyttäytykö, kuin olisin minä susi ja te punahilkka, joka suurin, viattomin, kysyväisin silmin kummastuneena katselee hirviötä!" huudahti hän. "Asemani on kuitenkin tästä päivästä tullut paljoa vaikeammaksi — teidän käsittämättömän lörpöttelevä kielenne, jonka jo luulin taivuttaneeni meidän kummankin eduksi, on tahrannut sukunne juutalaisuuden häpeäpilkulla; lisäksi on isänne kadottanut herttuan suosion; mutta innokas rakkauteni teihin on kumoava kaikki esteet; vielä on äitini ruhtinaanviitta peittävä paljon" — hänen huulensa melkein koskivat korvaani — "ja minä haluaisin nähdä sen, joka riistäisi minulta viehättävän, pikku Leonorasen —"
Nyt ymmärsin hänet — ah, kuinka kovasti ja katkerasti minua rangaistiin siitä sokeasta mieltymyksestä, jolla miettimättä olin antautunut heidän liittolaiseksensa! Ihan tuskissani käännyin hänen puolestansa sekä nostin uhkaavaisesti käteni pääni yli — luulenpa asettuneeni ikäänkuin vastustamaan päällehyökkäystä.
"Ah, tuossapa on pieni raivio taasen, aiotteko taasen lyödä minua kuin taannoin?" kysyi hän pilkallisesti hampaittensa välistä. "Varokaa itseänne! Olenhan jo kerran sanonut teille —"
"Minä tiedän varsin hyvin, että te yhdellä ainoalla puserruksena voitte musertaa minut — tehkää se sitte!" huudahdin pelkäämättä. "Vapaaehtoisesti en anna avainta! Te olette kunniaton mies! Minä en enää ole mikään ymmärtämätön lapsi, joka näkee noissa" — minä osotin hänen kuutamassa kiiltäviä olkaimiansa — "yksin koristeita — minä tiedän, että niitä ainoastaan kunnialla voi kantaa! Ja nyt tulee tuo ylpeä upseeri öisin murtovarkaan tapaan ja uhkaa turvatonta tyttöä."
"Vai niin, kyykäärme koettaa pistellä!" mumisi Dagobert lyöden käsivartensa ympärilleni; mutta sukkeluuteni auttoi minut — huutaen luikahdin hänen sylistänsä ja seisoin yhdellä hyppäyksellä ikkunan laudalla.
"Jumalan tähden, mitä nyt?" kuului ulkoa vanhan Schäferin ääni; ukko oli kotimatkalla ja juoksi rientäen lumikentän yli.
"Tulkaa sisälle — ah, pian, pian!" sammalsin minä puoleksi itkien liikutuksesta, puoleksi riemuiten läheisestä pelastuksesta.
Kiroten hyppäsi Dagobert ulos toisesta ikkunasta, sillä aikaa kun vanha tarhuri juoksi rappuja ylös.
"Mitä on tapahtunut?" kysyi hän kummastuneena katsellen ympärillensä. "Herranen aika, neiti, näytättehän te yhtä peljästyneeltä kuin pikku kanaria-lintuni, kun kissa on huoneessa! Onko täällä kuulunut mitään melua? Älkää peljätkö — hiirien melua se vaan on. Ei aaveita löydy, vakuuttakootpa ihmiset kuinka innokkaasti tahansa, ett'ei Karolinenlustissa kaikki käy luonnollisesti."
Minä jätin hyvän vanhuksen, joka lempeästi koetti lohduttaa minua, siihen uskoon, että luulin jonkun aaveen todellakin minua peljättäneen, sekä käskin hänen vaan mitä vahvimmin sulkea ikkunanluukut. Sitte lukitsin kaikki ovet ja menin ylös kirjastoon. Minä tunsin itseni hyvin väsyneeksi. Viimeinen loppu siitä melkoisesta uppiniskaisuudesta, joka niin valloitti minut astuessani uuteen maailmaan, oli nyt haihtunut, ja minä olin kuitenkin vielä niin nuori, niin nuori! Oliko koko ihmiselämä taistelu omien hairausten välttämättömiä seurauksia vastaan? Täytyikö minun aran, pelkäävän lapsensieluni aina kamppailla omaa itseäni vastaan, avutta ja turvatta taistella elämän kovaa taistelua? Minä värisin kauhusta — minun täytyisi vaipua alas tuskasta ja hädästä, ell'ei vahva lasi minua tukisi. Mun viittan' sulle tarjoisin, suojaksi tuulessa! — Ah, jos olisin suojassa! Ah, jos se, jonka siivet lennossa ovat väsyneet, saisi pelastautua toisen turvaan ja siellä vapaasti hengittää kaiken tuskansa jälkeen! Kuinka olinkaan arvellut "lapsenkäteni" voimat liian suuriksi, että ne iloisesti olivat torjuneet pois esteet, rientäessäni kevätmyrskyssä aron ylitse! Minkätähden vaipuivatkaan ne nyt väsyneinä alas haparoiden tukea ja turvaa!