"Mene! älä kiduta minua!" huusi hän maltittomasti ja meni huoneen toiselle puolelle.
Minun täytyi totella, ett'en häntä ärsyttäisi, ja menin pois silmänräpäykseksi. Alhaalla paloi lamppu ja minä menin hänen huoneesensa, järjestääkseni kaikki yöksi. Siellä olivat sen päiväiset sanomalehdet pöydällä päälletyksin ja silminnähtävästi lukematta, paitsi yksi, jonka hän oli rytistänyt palloksi ja heittänyt lattialle. Minä silitin sen ja huomasin heti pitkällä punaisella viivalla merkityn kirjoituksen. Säkenentapaisesti pisti kirjainten sekasorrosta nimi von Sassen silmiini, täyttäen minut kovalla peljästyksellä. Kiireesti silmäilin alkua, vaan en sitä ymmärtänyt, siksi oli siinä liian paljo taidesanoja. Mutta sitte tuli isku ja minä peitin tykkönään masentuneena pimenevät silmäni käsilläni. Siinä seisoi: "Tällä rahakiihkeydellä on luottamus oppineitten päätökseen saanut kovan iskun — yksi mainioimmista nimistämme on ainiaaksi alttiiksi heitetty. Tohtori von Sassen on käsittämättömän sokeasti antanut suosituskirjeitä rahanväärentäjälle kaikkiin hoveihin ja yliopistoihin. Kuitenkin vakuuttaa hannoverilainen professori Hart, joka ensiksi huomasi petoksen, väärennyksen olevan ihmeellisen hyvin tehdyn."
Professori Hart Hannoverissa! Hän se oli, tuo vierassanainen professori aroni muinaishaudalla, tuo hyvännäköinen mies, kalisema läkkikotelo seljässä. Minä pidin hänestä, kun hän niin hyväntahtoisesti puolusti rakasta aroani, ja tuo melkein lapsellisen lempeä vanhus oli nyt isäni vastustaja sekä sysäsi hänet alas satulasta, kuten Dagobert tänään lausui. Näitten rahojen ostoonhan minä juuri olin niin röyhkeästi vaatinut rahojani herra Claudiukselta, ja kun hän hyvin perusteellisista syistä kielsi pyyntöni, olin minä hovissa syyttänyt häntä itserakkaaksi olennoksi. Nyt olin näkevinäni hänen taasen seisovan muinaisraha-aarteensa edessä, niin viisaana ja vaatimattomana, mutta samassa niin tyvenen lujanakin päätöksessänsä. Ja tämä tietorikas mies, joka ei huolinut levittää tietoansa ja taitoansa maailman markkinoille, kärsi Dagobertin hävytöntä moitetta ja minä olin sujuvana kaikuna kertonut noita pahoja sanoja. Kuinka loistavaisesti tuo ylpeä harvapuheinen mies nyt puhdistuikaan! Juuri tämä rahaseikka syöksi isäni hovin epäsuosioon — sama asia se oli, josta löyhäluontoinen, kurja Dagobert tänä iltana puhui niin himmeästi ja pilkallisesti. Isä raukka! Se hairaus syöksi hänet alas maineen kukkuloilta vihamiestensä ja kadehtijainsa poljettavaksi. Siinä oli kylliksi huumaamaan yöt päivät tieteen palveluksessa ankarasti työskennelleen, kivuloisen, heikon miehen pään.
Kuinka avutonna seisoin minä heikko, kokematon tyttö siinä hänen kovan onnensa suhteen! Minä käsitin kyllä hyvin, ett'ei rakkahinkaan ääni täänkaltaisena hetkenä voinut häntä lohduttaa — ja mitä taitaisinkaan minä hänelle sanoa? Vaan minä en saanut jättää häntä yksin; hänen piti nyt kahta vertaa enemmän tunteman rakkauden mykkää huolenpitoa. Kiireesti läksin hänen huoneestansa, rientääkseni ylös ja lakkaamatta rukoillakseni päästä sisään, kunnes kirjaston ovi aukenisi. Äkkiä seisahduin kuuntelemaan — minun makuukammaristani kuului melua, juuri kuin huonekaluja siirrettäisiin paikoiltaan — minä tempasin oven auki; kuuvalo virtasi häikäseväisesti vastaani, sillä molemmat ikkunat olivat vielä auki. Liikutettu kun olin tätini tulosta, olin unhottanut sulkea ne ja panna luukut eteen. Huutaen peljästyksestä astuin minä säikähtyen askeleen taaksepäin — eräs mies koki molemmin käsin lykätä salaperäistä kaappia kaikin voimin sivulle, että salaovi tulisi täydellisesti näkyviin, huudostani kääntyi hän nopeasti. Dagobertin valkoinen otsa hohti minua vastaan ja hänen silmänsä säihkyivät tulta. Yhdellä ainoalla hyppäyksettä seisoi hän vieressäni, sulki oven takanani sekä veti minut keskelle huonetta.
"Olkaa toki kerran järkevä ja miettikää, että sekä minun että teidänkin onnenne riippuu tästä hetkestä!" kuiskasi hän korvaani. "Charlotte on tyhmästi ryhtynyt asiaan; hän on ilmoittanut salaisuutemme ruhtinattarelle ja joutunut ojasta allikkoon. Pahin seikka, mikä olisi voinut meille tapahtua, on vanhan ruhtinattaren ikäänkuin taivaasta äkkiä pudonnut mieletön rakkaus, sillä hänen korkeutensa ei edes suo haudassa lepäävää isääni toiselle. Nyt on meillä kaksi vastustajaa ja he kentiesi tulevat salaliittolaisiksi — hiisi luottakoon tuommoiseen hulluun vanhaan naiseen! Kuka takaa meille, ett'ei joku sineteistä eräänä yönä katoa yhdestä ovesta? Siihenhän ei setä ole syypää — varjelkoon — tietäähän koko maailma hänen juuri niin huolellisesti niitä vartioivan. Voihan se sattumalta pudota; ja kuka saa vihiä siitä, että kirjelaukku on kadonnut pöydänlaatikosta? Kas niin, älkää olko lapsellinen enää! Tässä on avain suulla, ei minun tarvitse muuta kuin vääntää se ympäri — ei ole murtovarkautta, jos menen ylös ja vien luotettavaan kätköön sen, mikä oikeastaan minulle kuuluu."
Minä en käsitä, miten minun onnistui niin nuolennopeasti luikahtaa hänen ohitsensa, temmata avain sala-oven suusta ja pistää se taskuuni.
"Käärme", kähisi hän hampaittensa välistä. "Te tahdotte myydä itsenne kalliisen hintaan. Te arvelette tämä avain taskussa synnyttävänne minussa vielä palavampia himoja!"
Silloin en edes aavistanutkaan niitten sanojen inhottavaa merkitystä; sitte en olisi alentanut itseäni vastaamaan hänelle, kurjalle olennolle.
"Minä tahdon estää teitä vääryyttä tekemästä!" lausuin hänelle, päättäväisesti nojaten selkäni oveen. "Olkaa suora herra Claudiusta kohtaan; sillä tavoin paljoa ennemmin pääsette tarkoituksenne perille kuin lukon murtamalla. Minä tulen kanssanne — sanokaamme vielä paikalla hänelle kaikki."
Minä vaikenin, sillä hänen silmänsä tarkastelivat minua loukkaavaisesti kiireestä kantapäähän ja pilkallinen hymy leikki hänen huulillansa. "Ihana olette, pikku avojalkaseni! Sukkela, ruhtinattaren kruunua kantava sisilisko on muutamassa kuukaudessa muuttunut lumoavaiseksi tenhottareksi — mutta mihin sisiliskon viekkaus on jäänyt?" Hän naurahti ääneen. "Kaunis asema, totta tosiaan! Me astumme in corpore sedän eteen, tarjoamme kalliin salaisuutemme hänelle ikäänkuin hopeatarittimella ja palaamme pettyneenä!" Hän lähestyi minua niin liki, että tuskastuneena, vaan kuitenkin lujemmin nojauduin oveen. "Sallikaa minun nyt sanoa teille jotakin: nyt vielä voin hillitä itseni ja olla teihin koskematta — siitä voitte kiittää ääretöntä rakkauttani ja salaista teidän jumaloitsemistani! Minä en tahdo teitä ärsyttää, sillä minä tiedän teidän olevan pienen noidan, kun olette suuttuneet — luulenpa voivanne senkaltaisessa mielentilassa kieltää, mitä minä onnen poika, jo aikoja sitte olen tietänyt."