"Vanha kipu kohtasi minua äkkiä," sanoi ruhtinatar hänelle heikosti hymyillen.
"Minua vaivaa sydämenkouraukset. Tahdotteko lainata minulle vaununne?
Minun on mahdoton odottaa, kunnes omani saapuvat."
Herra Claudius riensi ulos ja muutaman minutin kuluttua saattoi hän sairaan vieraansa rappuja alas. Hän nojausi raskaasti häneen; mutta tapa, jolla hän jätti hänet hyvästi, osoitti selvästi, ett'ei Charlotten tunnustus vaikuttanut vähintäkään muutosta hänen käytökseensä häntä kohtaan.
XXX.
Minä käytin yleisen hämmästyksen hyväkseni, otin viitan ylleni, hatun päähäni ja läksin katurakennuksesta. Polveni vapisivat vielä ja veri tykytti kuumeentapaisesti suonissani; kohtaus oli kauhea! Tavaton ajattelemattomuus, että olin sekautunut Claudiuksen perheen salaisiin kohtiin, rankasi minua hirveästi ja heltymättömän johdonmukaisesti. Rengas renkaan perästä näistä salaperäisistä vitjoista kulki silmieni ohitse ja joku paha voima piti minua leikkikalunaan sekä pakotti minut tavalla tahi toisella ottamaan osaa asian joka muutokseen. Minun täytyi kuulla, miten häntä, jonka edestä mielelläni olisin vuodattanut sydänvereni, julkisesti syytettiin pettäjäksi. Joka sana tuntui minusta kuin tikarin pistos ja täytti minut palavalla kostonhalulla innokasta syyttäjää vastaan; ja kuitenkin täytyi minun, kädet nyrkissä, kyyneleitä vuotavin silmin pysyä piilopaikassani. Niin, minä olin melkein kuolla häpeästä. Enkö minäkin kerran, hovissa ruhtinattaren silmien edessä, juuri samoin kuin Charlotte nyt, kaikin voimin koettanut panetella pahaa aavistamatonta miestä? Enkö silloin rohkeasti selittänyt, ett'en voinut häntä kärsiä? Ja vaikka koko elämäni palvelisin häntä kuin palkkatyttö, en kuitenkaan koskaan voisi sovittaa, mitä pahaa hänelle olin tehnyt lapsellisessa sokeudessani! Jo se karkoitti minut hänen talostansa puutarhan hiljaisuuteen. Oi, jos olisin näin voinut kulkea eteenpäin sileillä, lumisilla teillä! Yhä eteenpäin aina arolle asti, jossa Ilse ja Heintz rauhallisesti istuivat suuren takan ääressä. Siellä olisin istahtanut pienen pallin päälle pörrökarvaisen Spits ystävän viereen ja tuntenut, kuin ennenkin hiljaisina, kodikkaina talvi-iltoina, Ilsen rakkaan, karkean käden pääni päällä; kentiesi silloin olisin saanut rauhaa! Nyt vasta tiesin pitää arvossa entistä sisällistä ja ulkonaista rauhaa, nyt kun sydämeni levoton sykkiminen ajoi minut ulos rauhattomana, milloin nosti minut onnen kukkuloille, milloin syöksi katkeran katumuksen ja itseni syyttämisen syvyyteen.
Huikaseva valo levisi avaran puutarhan ylitse; ikäänkuin veistettynä kiiltävästä hopeasta, nousi kuu kylmälle lasintapaiselle taivaalle. Minä menin sillan yli. Tuolla alhaalla kimelsi jäätynyt joki kiiltävän käärmeen kaltaisena lehdettömien ranta-pensaitten välissä ja lehtimajoissa kiilsi hopeiset lumihiuteet oksista. Lammikon kivi-titaanit eivät enää levänneet sinisen samettipeitteen päällä — jättiläisen kokoinen timantti kannatti heitä ja lumihuntu peitti heidän partaiset kasvonsa; viluinen Diana oli muuttanut keveän harsopukunsa paksuun, valkoiseen talviturkkiin. Ja lumikuningas oli maalannut hienolla penselillään pienen linnan kaikki koristeet valkoisiksi ja lasiovien edessä olevan balkongin päälle oli hän laskenut puhtaan untuvapatjan. Kuinka lapsellisen viaton olikaan ensi kuvailuni sinetittyjen huoneitten salaisuuksista ollut! luulinhan minä satujen elävinä vaeltavan siellä! Ja nyt kummittelee siellä enää vain paperikääry, jonka kaksi sanomattoman kunnianhimoista sisarusta odotti avaavan heille lumotun kultaportin, josta maailman aarteet itsestään lankeisivat heidän syliinsä.
Minä katsahdin kirjaston ikkunoihin, lamppu polot vielä kirjoituspöydällä, mutta katossa näkyi tumma varjo nopeasti liehuvan edestakaisin — minun isäni varjo; hän näkyi olevan entistä levottomampi ja kovin liikutettu. Alakuloisesti astuin portaita ylös — kirjaston ovi oli suljettu. Epäselvä mumiseminen kuului huonetta mittaavien askelten keskeyttämänä ja silloin tällöin löi isäni kaikuvasti nyrkkinsä pöytään.
Minä kolkutin ja pyysin häntä avaaman.
"Jätä minut rauhaan!" huusi hän ankarasti ja kiivaasti, lähestymättä ovea. "Väärennetytkö, sanotte?" Hän naurahti. "Tulkaa sitä todeksi näyttämään! Mutta laskekaa pois sauvanne! Miksi lyötte minua päähän? Voi aivojani!"
"Isä, isä!" huusin minä tuskallisesti ja toistin rukoukseni päästä sisään.