"Minulla ei ole rohkeutta lausua hänen nimeänsä," sammalsi Charlotte, ikäänkuin väsyneenä. "Teidän korkeutenne on liian epäsuosiollisesti kuullut kertomustani — minä en tohdi jatkaa! Tuon miehen tuolla," hän osoitti sormellaan huoneesensa, "ei pidä vielä saaman tietoa salaisuudestamme — me olemme sitä paitsi kadottaneet toivomme ankkurin, kun teidän korkeutenne kääntyy meistä, poljetuista ja sorretuista raukoista. Minä olen nytkin vavissut pelosta, että jokainen kiivaammin tahi korkeammin lausuttu sana tunkeutusi hänen korviinsa. Minä tiedän, ett'ette voi tyveneesti kuulla äitimme nimeä —"
"Kuka sen on teille sanonut, neiti Claudius?" keskeytti ruhtinatar häntä ylpeästi nousten. Charlotten viimeksi lausutut sanat olivat herättäneet hänen ruhtinaallisen ylpeytensä. — "Te olette ihan väärässä, jos uskotte äskeisen kiivauteni muuksi kuin sanomattomaksi kummastukseksi! Mitä se minuun oikeastaan koskeekaan, kuka tuo rouva oli? Minä vapauttaisin teitä mainitsemasta hänen nimeänsä, ell'en juuri tahtoisi näyttää teille, että sangen tyvenesti voin kuulla sen; ja sentähden käsken minä teitä lopettamaan tunnustuksenne hänen nimensä mainitsemisella!"
"No niin, teidän korkeutenne, minä tottelen! Hänen puolisonsa oli
Sidonia, K:n herttuallinen ruhtinatar."
Hän luuli itsensä vahvemmaksi, tuo ylpeä ruhtinatar! Hän luuli voivansa pitää huulensa hymyssä, käskeväisesti pakoittaa veren pysymään poskissa, olipa se nimi mikä hyvänsä — mutta se lankesi ukonnuolen tapaisesti hänen päällensä ja hän vaipui ääneen valittaen sammuvin silmin seinää vasten, ikäänkuin tikari olisi sattunut hänen rintaansa.
"Tämä on kamalin petos, mikä naisen sydäntä voi kohdata," kuiskasi hän.
"Hyi, hyi, kuinka musta ja kamala!"
Charlotte tahtoi tukea häntä.
"Pois! Mitä te tahdotte?" lausui ruhtinatar suutuksissaan lykäten nuoren naisen luotansa. "Joku piru on saattanut juolahuttaa mieleenne valita juuri minut uskotuksenne! Menkää! Minä lasken salaisuutenne takaisin käsiinne, minä en huoli mitään siitä tietää, en mitään! Sillä minä en voi enkä tahdo sekaantua siihen enkä auttaa teitä niin sanottuihin oikeuksiinne!"
Hän nousi, mutta hänen täytyi jälleen tarttua kiinni pöytään. "Olkaa hyvä, kutsukaa seurueeni tänne. Minä voin kovin pahasti!" käski hän sammuvalla äänellä.
"Teidän korkeutenne, antakaa anteeksi!" rukoili Charlotte mielettömänä.
Ruhtinatar osoitti sanaakaan lausumatta käskeväisesti ovea ja vaipui nojatuoliin. Charlotte kiirehti pois ja heti täyttyi sali esiin rientävästä, peljästyneestä seurueesta. Soittokin loppui epäsointuisalla äänellä. Herra Claudius tuli sisälle.