"Teidän korkeutenne —"
"Vaiti! Tahdotteko todellakin väittää hänen, ylpeän, umpimielisen miehen niin hairahtuneen? Mutta jos — oi, Jumalani, se ei voi olla totta — mutta jos niin olisikin, tahtoisitteko te todellakin vaatia uhalla oikeutta, josta saatte kiittää hetken hairausta, vaan ei rakkautta?"
Miten sortavan ivallisesti lausuivat tuskallisesti vapisevat huulet nämät sanat. Charlotte oli mykkänä säikähdyksestä vaipunut alas; loukkaus sattui häneen, ikäänkuin lyönti vasten silmiä sekä saattoi hänet hämmästyksestään.
"Eikö hän milloinkaan olisi rakastanut?" kysyi hän. "Eikö teidän korkeutenne tiedä, mistä syystä hän vapaaehtoisesti meni kuolemaan?"
"Äkkinäisestä mielensynkeydestä — hän oli sairas — kysykää kaikilta, jotka ovat hänet tunteneet," mumisi ruhtinatar, peittäen silmänsä kädellään.
"Niin, hän oli sairas, hän oli mieletön surusta ja epätoivosta lemmittynsä kuolemasta —"
"Kenen kuolemasta, ha, ha, ha!"
Charlotte vaipui taasen lattialle ja halasi itkien sekä sanomattomasta tuskasta ruhtinattaren polvia.
"Teidän korkeutenne, minä rukoilen teitä, kuulkaa minua vaan silmänräpäyksen aika tyynemmin!" rukoili hän. "Minä olen jo käynyt liian pitkälle taitaakseni peräytyä. Minun täytyy sanoa teille totuus veljenikin tähden, sillä minä en voi kestää teidän pysyvän uskossa, että me olemme laittomia lapsia. Lothar von Claudius oli nainut — salaisessa, mutta kirkon siunaamassa avioliitossa eli hän Karolinenlustissa — siellä olemme syntyneet."
"Ja kuka oli tuo onnen oma, jota hän niin rakasti, että hänen tähtensä kuoli?" kysyi ruhtinatar teeskennellyllä tyvenyydellä. Marmoripatsaan kaltaisena seisoi hän siinä ja sanat pujahtivat soinnuttomina hänen huuliltansa.