"Ja hän se kuitenkin on, joka meitä pettää!" lausui Charlotte epätoivoisena.
"Seis — herra Claudiuksen vertainen mies ei petä eikä ryöstä ketäkään!
Minä luulisin sitä pikemmin suureksi erehdykseksi teidän puoleltanne!"
Minä olin vähällä syöstä esiin ja halata ruhtinattaren polvia siitä hänen mielipiteestään.
Charlotte kohotti päätänsä. Hän näkyi selvästi kokoelevan kaikkea rohkeuttansa. Nopealla liikunnolla sulki hän oven, jonka lävitse Dagobertin äänekäs leikinlasku hovineidon kanssa kuului korviimme. "Teidän korkeutenne, tässä ei ole puhetta rahasta — ne ovat tykkänään sivuseikkoja", sanoi hän lujasti, "Herra Claudius kyllä rakastaa rikkautta, mutta minä olen itsekin varma, että hän ankarasti ylenkatsoo jokaisen väärän rahan voiton. Kuitenkin myöntänette, teidän korkeutenne, että moni oivallinen luonne, jonkin aatteen tahi kovakiskoisen, soaistun mielipiteen innokkaasti täyttäessä hänen ajatuksensa, ensin on pettänyt itseään ja sitte rikkonut toisia vastaan!"
Hän pusersi, syvästi hengittäen, kätensä rintaansa vasten ja ihmeen kauniit sävelet kaikuivat korvissamme. Herra Claudius avasi tuolla, ensi kerran moneen vuoteen, ankarasti valloitetun sielunsa mitään pahaa aavistamatta, antaen tunteensa säveleinä virtailla ulos, ja täällä häväistiin hänen puhdasta, virheetöntä nimeänsä; enkä minä voinut edes varoittaa häntä, minunkin täytyi kärsiä tätä kidutusta! Kuinka vihasinkaan tänä tuskallisena hetkenä tuota päällekantajaa!
"Herra Claudius halveksii aatelissäätyä, niin, hän sitä oikein vihaa!" jatkoi Charlotte. "Hänellä ei tietysti ole voimaa muuttamaan maailman oloja; mutta missä hänellä vaan on valtaa estää aateliston voimaa, siinä hän sen tekee, eikä hän siinä kohdassa pelkää rikostakaan. Teidän korkeutenne, veljessäni ja minussa astuu uusi aatelissuku elämään ja, minä mainitsen ylpeästi, uusi vahva tuki sanomattoman kadehditulle aatelille; sillä me, veljeni ja minä olemme ylin määrin kiintyneet aatelisvaltaan. Mutta juuri siitä syystä ei meidän koskaan pidä saaman tietää, ketkä vanhempamme ovat — herra Claudius ei voi sietää aatelista vaakunaa vanhan kauppiasnimen päällä."
Ruhtinattaren kasvot muuttuivat äkkiä kalman kalpeiksi. Hän kohotti kiireesti keskeyttäen kätensä ja osoitti Lotharin kuvaa. "Ja minkä tähden tahdoitte sanoa kaikkea tätä juuri noitten silmien suojassa?" oihkasi hän ihan muuttuneella, sortuneella äänellä.
"Sentähden, että ne ovat armaan isävainajani silmät — teidän korkeutenne, minä olen hänen tyttärensä!"
Ruhtinatar horjahti taaksepäin ja tarttui pöydänpeitteesen.
"Valhe, inhottava valhe! Älkää toistako sitä!" huudahti hän. Kuinka kauheasti värähtelivät lempeät kasvot, kuinka kovasti ja jäykästi kohosikaan uhkaava käsivarsi! — "Minä en salli häpeäpilkkua hänen nimeensä! Claudius ei milloinkaan ollut nainut, sen tietää koko maailma! Hän ei edes rakastanut, ei koskaan rakastanut — oi, Jumalani, älä riistä minulta tätä ainoata lohdutusta!"