Silmänräpäyksen ajan vallitsi hiljaisuus tyhjässä salissa. Jok'ainoa sävel, heikoinkin, lensi luokseni ja huoneesta, jossa hirvenpää koristi seinää, kuului väliin naurua tahi kovemmin lausuttuja sanoja.
Silloin astui ruhtinatar äkkiä kynnyksen ylitse; minä näin hänen rintansa ikäänkuin vapautettuna suuresta painosta, kohoilevan tietäessään viimein olevansa yksinään. Hän otti pois varjostimen teepöydällä seisovasta suuresta lampusta, että sekin valasisi Lotharin kuvaa. Vielä kerran katseli hän kiireesti ja epäileväisesti ympärillensä sekä sivuiseen huoneesen, astui sitte kuvan eteen, otti pienen kirjan taskustansa ja alkoi mitä kiiruimmin piirustaa — hän koetti silminnähtävästi sinä vartioitsemattomana hetkenä piirtää paperille kauniin pään haahmoviivat, kentiesi sielua kuvailevat silmätkin.
Minä peljästyin, sillä minä voin piilopaikastani lukea ylpeän herttuattaren sydämestä, että hän varmaan antaisi vuosia elämästänsä, jos vaan voisi omanaan ottaa alas kuvan seinältä. Ei kukaan varmaan sinä hetkenä ollut suuremmassa salayhteydessä hänen kanssansa kuin minä — minä onnen lapsi, jolle "toinen sielu" par'aikaa ilmoitti tunteitansa mitä liikuttavimmilla sävelillä! Minusta oli, ikäänkuin täytyisi minun ehdottomasti juosta esiin, repiä kirja ja kynä hänen kädestänsä ja kätkeä ne; sillä hän ei kuullut toisista huoneista läheneviä askeleita; hän ei nähnyt Charlotten hiljaa hiipivän salin lävitse ja äärettömän kummastuneena säikähtävän huomatessansa soittajan olevan herra Claudiuksen. Ennenkuin tiesinkään oli hän hiljaa sulkenut oven, että soitto ainoastaan epäselvästi tunkeutui saliin, ja seisoi muutamin askelia ruhtinattaren edessä.
Se pieni melu saattoi viimein ruhtinattaren katsahtamaan ylös; purpuran värisenä kohosi peljästyksen puna hänen koko kasvojensa yli; mutta hän tointui arvaamattoman nopeasti, ummisti kirjansa ja katsahti häiritsijään olkapäänsä yli närkästyneesti ja ylpeästi.
"Teidän korkeutenne, minä tiedän käyttäytyväni anteeksi antamattoman taitamattomasti", lausui Charlotte. Minä kuulin vahvan, päättäväisen naisen äänen vapisevan liikutuksesta. "Tämä on sopiva tila, jota rohkenen käyttää, voidakseni luvatta puhutella teidän korkeuttanne; sillä en tiedä, koska muuten saisin siihen tilaisuutta! Jos, teidän korkeutenne, antaisittekin koska hyvänsä minulle tilaisuutta päästä puheellenne, en saisi rohkeutta kylliksi lausuakseni, mitä näitten silmien suojassa" — hän osoitti Lotharin kuvaa — "pelkäämättä rohkenen."
Ruhtinatar kääntyi äärettömän kummastuneena hänen puoleensa. "Ja mitä teillä on minulle sanottavaa?"
Charlotte lankesi polvilleen, tarttui ruhtinattaren käteen ja suuteli sitä. "Teidän korkeutenne, auttakaa veljeäni ja minua luonnollisiin oikeuksiimme!" rukoili hän puoliääneen. "Meiltä riistetään oikea nimemme, meidän täytyy syödä armoleipää, vaikka meillä on oikeus melkoisiin varoihin ja jo kauan sitte olisimme voineet päästä lentoon. Suonissamme tykyttää ylpeä, jalo veri, ja kuitenkin kiinnitetään meidät todellakin kahleilla tähän porvariperheesen ja pakotetaan väkisin poroporvarillisiin oloihin."
"Nouskaa ja tyyntykää, neiti Claudius", keskeytti häntä ruhtinatar eikä siinä arvokkaassa, vakavassa liikkeessä, jolla hän viittasi rukoilijaa nousemaan, ollut mitään mieltä rohkasevaa. "Sanokaa ennen kaikkia, kuka pettää teitä?"
"Ah, sanat eivät tahdo päästä huulieni ylitse, sillä ne näyttävät mitä suurimmalta kiittämättömyydeltä. Maailma tuntee meidät ainoastaan jalomielisen miehen ottolapsiksi —"
"Niin minäkin —"