"Ettekö tiedä, mihin neiti von Sassen on jäänyt?" kysyi herra Claudius kiireesti neiti Fliedneriltä, joka juuri oli astumaisillansa huoneesen, jossa minä olin viivyskellyt.
"Tässä olen, herra Claudius", lausuin hänelle nousten seisomaan.
"Ah, pikku sankarini!" huudahti hän, kiireesti astuen luokseni, huolimatta siitä, että se tavaton tuli niin äänessä kuin liikunnoissa, kummastuttaisi toisia. Neiti Fliedner vetäytyi heti takaisin saliin ja rupesi askaroimaan teepöydän luona.
"Pimeimmässä nurkassa olette piileskelleet tänään, jolloin olen tahtonut kaiken valon, minkä tämä vanha talo voi hankkia, valasemaan aron pikkuista prinsessaa!" lausui hän puoliääneen. "Tiedättekö, että minä tänä kalliina iltana olen viettänyt jonkinlaista uudestisyntymistä? Minä olin vielä sangen nuori, kun tuomitsin itseni vaeltamaan vanhuuden hiljaista tietä, ankarasti ja taivuttamattomasti olen pakottanut nuoruuden innostuksen pysymään kuohuvassa sydämessäni — minä en tahtonut enää olla nuori ja nyt, kun en oikeastaan enää ole nuori, kuohuilevat tunteeni vastustamatta ylös, vaatien oikeutta, ylivuotista oikeuttansa, ja minä antaudun vapaaehtoisesti niiden valtaan, minä olen sanomattoman onnellinen jälleen tunteissani olevani nuori, juurikuin olisivat pahat kokemukset sekä aika jättäneet tämän kalliin sydämeni aarteen koskematta vaan eikö 'tuo vanha, ikivanha mies, jonka ensiksi näitte arolla, tässä kohden ole turhamainen?'"
Minä kallistin pääni kovasta hengähdyksestä kohoilevaa rintaani vastaan. Huoli isästäni, pelko, että Charlotte täyttäisi uhkauksensa, ympärillämme liikkuvat ihmiset, kaikki, kaikki haihtui kuullessani hänen värisevän äänensä. Ja hän, tarkalla silmällään kyllä käsitti minun tunteeni.
"Leonore", lausui hän kumartuen ylitseni, "otaksukaamme, että me molemmat ypö yksin olisimme tässä vanhassa kauppahuoneessa, eikä meillä olisi mitään tekemistä kaikkein noitten kanssa —" hän osoitti sormillaan toisia huoneita. "Minä tiedän kenen tähden tänään lausuitte uljaan tunnustuksenne ja otan sen hetken autuaallisen tunteen omakseni, minä yksin, ja puolustan aarteeni koko maailmaa, teitäkin vastaan, jos tunnetulla entisellä uhkamielisyydellännekin koettaisitte kieltää sen. Meidän sielumme löytävät toisensa, vaikka te kovasydämisesti kieltäisittekin minua koskemasta käteen, joka kerran ylpeästi heitti rahani jalkojeni juureen."
Lausuttuansa nämät sanat meni hän kiireesti pianon luokse ja heti sen jälkeen kaikui korvissani säveleitä, jotka melkein hurmasivat minut. Nämä ihmeelliset säveleet olivat aiotut yksistään minulle, minulle, mitättömälle olennolle — niillä "ei ollut mitään tekemistä noitten kanssa", joitten lörpötys nyt epäselvästi kuului äärimmäisestä huoneesta! Niin nuoruuden tunteet kuohuilivat ylös tämän syvästi loukatun miehen sydämestä, hänen, joka täydellisellä elämän, onnen ja nautinnon kieltämisellä oli tahtonut sovittaa lyhyen ajan äärettömän innon. Ja kädet, jotka "eivät sittemmin milloinkaan enää kajonneet koskettimiin", soittivat nyt, hänen vahvaa henkeänsä ja minun heikkoa horjuvaa lapsen sieluani salaperäisesti yhdistyttävää säveltä:
Jos myrskyss' sinut näkisin
Synkässä erämaass,
Mun viittan' sulle tarjoisin
Suojaksi tuulessa.
"Taivaan Jumala, herra Claudiusko soittaa!" huudahti neiti Fliedner hyökäten sisään viereisestä salista; hän löi iloisessa hämmästyksessä kätensä yhteen, nähdessään soittimen edessä istuvan.
Minä menin hänen ohitsensa, silla mahdotonta oli minun antaa hänelle tilaisuutta katsoa silmiini. Pakenin salin syvään ikkunankomeroon, paksujen silkkiuutimien taakse, jotka vedin kiinni, että vaan kapea rako jäi auki. Siellä saivat poskeni vapaasti hehkua ja silmäni säihkyä autuaallisista tunteistani; ei kukaan minua muistanut, ei edes neiti Fliednerkään, joka, pää alas vaipuneena, kädet ristissä helmassaan, oli istahtanut pimeään nurkkaan sekä liikkumatta kuunteli soitantoa.