Pappi lähestyi häntä ja laski lohduttavaisesti kätensä hänen käsivarrellensa. "No, no, älkää toki epätoivoon langetko, hyvä herra Eckhof. Asia on tosin ikävä kyllä, mutta kellä, niinkuin teillä, on mahtava puolustaja, sen on helppo rohkaista mielensä. Herra Claudius on jalo mies, rikas mies; hänestä on asia vähäpätöinen ja hän kyllä on auttava teidät pulastanne. Eihän hän siinä pane mitään alttiiksi, onhan teidän vuosipalkkanne hänen käsissänsä ja te voitte siitä vähitellen maksaa hänelle rahat takaisin."
"Asia vaatii miettimistä, herra pappi", lausui herra Claudius tyvenesti. "Minä en sekaannu senkaltaisiin asioihin; paitsi sitä väititte äsken Kaikkivaltiaan viisaudessaan ja oikeudessaan sallineen jalojen ihmishenkien kauniimpien muistojen, suuren sivistyksen kukkasien kurjasti hukkua — no, nyt tahdon minäkin kerran asettautua uskovaisten kannalle, tahdon heidän vaativaisella yksipuolisella tavallansa harkita asiaa ja tulla päätökseen, että Herra viisaudessaan ja oikeudessaan on sallinut rahojen hukkua, joilla pakanan sielu — tuhat taaleriako semmoinen käännetty maksanee? — pakotetaan kristinuskoon; pappi on tahtonut opettaa teitä, herra Eckhof, että kirkko, jonka hyväksi olette uhranneet kallihin tavaranne — perheenne — on raha-asioissa armahtamattomin velkoja."
Hän katseli ylpeästi olkapäänsä yli pikkuista pappia, joka kiivaasti juoksi hänen tykönsä. "Meidän täytyy olla armottomat — meidän pyhä velvollisuutemme se on", huudahti hän innoissaan. "Mihin kirkko joutuisi, ell'emme me Sionin uskollisina vartioina kokoilisi, säästäisi tahi tekisi työtä koko päivän. Ja mitä vaivaloisemmin ropo on ansaittu, mitä enemmän sekä työn että köyhyyden hikeä ja verta siinä riippuu, sitä otollisempi on se Herralle. Te, herra Eckhof, joka olette yksi meikäläisistä, te tiedätte minkäkaltaisten sääntöjen alaiset olemme ja olette ponnistava kaikki voimanne hankkiaksenne rahat. Minä pesen käteni! Minä olen tehnyt enemmän kuin mitä velvollisuuteni olisi vaatinut — minä olen alentanut itseni epäuskoisten edessä!"
Hän meni, niska kankeana, ovelle.
Silloin seisoi rouva Helldorf äkkiä masentuneen isänsä edessä.
"Isä", lausui hän vapisevin äänin. "Minä voin sinua auttaa, tiedäthän, eitä minulla on seitsemän sataa taaleria äitivainajani perintöä, loput saan varmaan langoltani, jolla on vähän rahaa säästössä."
Eckhof säikähti, ikäänkuin olisi hän hänen suloisessa äänessään kuullut kutsumuksen viimeiselle tuomiolle. Hän katseli jähmettyneenä tytärtänsä ja lykkäsi hänet molemmin käsin luotansa.
"Pois, pois! Minä en huoli rahoistasi", huusi hän hoiperrellen papin perässä ulos ovesta.
"Olkaa huoletta, rouvaseni", lohdutti herra Claudius itkevää tytärtä. "Sehän vielä puuttuisi, että tekin heittäisitte viimeisen roponne tähän pohjattomaan syvyyteen. Minä olen pakotettu olemaan kova — tätä vaativaa uskonlahkoa kohtaan ei voi olla kylliksi ankara. Mutta rohkaiskaa mielenne — kaikki voi vielä muuttua hyväksi."
Kaikkien suuttuneina moittiessa isän kovuutta tuli Claudius sairashuoneesen, jossa minä puolihämärässä istuin vuoteen vieressä. Hän kumartui kuuntelevaisesti isäni yli, joka, tietämättä, mitä hänen ympärillänsä tapahtui, yhä edelleen mumisi itsekseen.