"Hän on onnellinen hourauksissaan, hän luulee olevansa päivänpaisteisessa Kreikanmaassa", kuiskasi herra Claudius minulle hetken kuluttua. Hän seisoi ihan vieressäni — silloin tartuin molemmin käsin hänen oikeaansa ja suutelin sitä pahantekoni, entinen raakuuteni häntä kohtaan olivat nyt sovitetut.
Hän oikein horjahti taaksepäin; ei sanaakaan tullut hänen huuliensa yli, mutta hän laski kätensä pääni päälle, kallisti sen taaksepäin ja katseli minua syvästi ja tutkivaisesti silmiin — ah, kuinka raskaina luomet peittivät hänen kauniit silmänsä!
"Onko meidän välimme nyt kaikin puolin hyvä, Leonore?" kysyi hän viimein tukahutetulla äänellä.
Minä nyykkäsin vilkkaasti päätäni, muistelematta, että tuo synkkä salaisuus vielä erotti meitä.
XXXI.
Monta päivää oli isäni henki vaarassa. Tuo vimma, jonka vaikutuksesta hän tuli syypääksi Karolinenlustin tulipaloon, ei ollut, kuten minä pelkäsin, mielettömyyttä, vaan hänessä jo kauan piileskelleen salaisen hermotaudin alku. Vaara, johon hänen henkensä oli joutunut, ei voinut jäädä minulta tietämättä, ja niin istuin minä yöt päivät hänen vuoteensa vieressä, vanhalla uhkamielisellä tavallani arvellen, ett'ei kuolema minun valvovien silmäini edessä tohtisi sammuttaa tätä heikkoa hengen kipinän. Pelkäsikö tuoni todellakin uhkaavaa tyttöä, en tiedä, mutta hän kumminkin jätti isäni eloon ja sanomattoman tuskallisen viikon kuluttua ilmoittivat lääkärit sairaan pelastuneeksi. Paitsi rouva Helldorfia oli minulla vielä taitava sairaanhoitaja, johon saattoi luottaa, ja herttuan henkilääkäri, jonka hänen korkeutensa itse oli lähettänyt, viipyi tuntikausia Karolinenlustissa huolellisesti valvoen "mainion oppineen kallista elämää". Kunnon pääkaupunki näytti erhettyneen luulossaan, että onnettoman raha-asian välttämättömästi täytyi saattaa isäni hovin epäsuosioon — ei herttua ollut koskaan ollut armollisempi eikä osanottavaisempi kuin tänä raskaana aikana; hänen lähettiläänsä saapuivat joka päivä pari kertaa kuulustelemaan sairaan tilaa ja niihin yhtyi matelevain hovilaisten enemmän tahi vähemmän nauhoitettu palvelijaparvi.
Katurakennukseenkin oli sairashuone valmistettu — puolipimeä, paksuilla uutimilla varustettu huone. Herra Claudius oli pudotessansa isäni kanssa pahasti niukahuttanut käsivartensa ja siihen yhtyi vaarallinen tukehuttavan savun sekä häikäsevien liekkien tuottama silmäpolte, joka alussa saattoi lääkärin pelkäämään pahinta. Minä olin sanomattomassa tuskassa, sillä en saanut häntä nähdä. Mutta heti lääkärien väkivaltaisin ajettua minut ulos sairashuoneesta raikasta ilmaa nauttimaan, juoksin eturakennukseen, enkä tyytynyt, ennenkuin neiti Fliedner itse tuli ulos kertomaan minulle hänen laitansa. Omassa kovassa kärsimyksessään ei hän kuitenkaan unhottanut pikku Leonoraansa. Huoneeni ikkunan laudat sekä kukkaispöydät olivat täynnä neilikoita, lehmänkieloja ja hyasinttejä — minä tunsin aina kevätilman ympäröivän itseäni. Hovilääkäri arveli aron prinsessan runollisesti kuolevan siitä kukkien tuoksusta ja vanha Schäfer uskoi minulle myhäillen kasvihuoneissa olevan kauhean tyhjää sekä ylipuutarhurin siitä kovin nurisevan. Rouva Helldorf, lääkärit, sairaanhoitaja, kaikki, jotka vähän tahtoivat virkistyä hengiteltyänsä sairashuoneen tukehuttavaa ilmaa, pakenivat aina minun kalliisti koristettuun huoneeseni; yksi vaan katseli sitä epäsuosiollisesti ja se oli Kristina tätini.
Niin kauan kuin isäni vielä oli mielen horroksissaan, tuli hän joka päivä minua katsomaan. Minun täytyy myöntää, että aina vapisin kuullessani hänen keveitä askeleitaan; hänen ensimäinen käyntinsä isäni vuoteella liikutti minua syvästi. Mitä viehättävimmin kääntäen kaunista päätänsä, kuiskasi hän nähdessänsä isäni laihat kasvot minulle säälimättömästi: "lapsi, valmistaudu kestämään mitä ikävintä kohtausta — hänen kuolemansa on jo kovin lähellä". — Siitä asti pelkäsin häntä; mutta kiukku ja mieliharmi syntyi minussa, hänen eräänä päivänä astuessansa minun huoneeseni. "Jumalani, kuinka taivaallisen viehättävää!" huudahti hän lyöden valkoiset kätensä yhteen. "Sydänkäpyseni, sinulla lienee melkoisen paljo käsirahaa, koska olet noin äärettömän tuhlaavainen!"
"Minä en ole noita kukkia ostanut — herra Claudius on käskenyt koristaa huoneeni", vastasin minä loukattuna — minäkö tuhlari!
Hän kääntyi nopeasti ja nyt näin ensi kerran näiden säihkyvien lempeitten silmien voivun luoda tikarin teräviä katseita.