"Heintz, sinä olet hirveän suuttunut minuun, se on varma!"
"Ah, siitähän minunkin pitäisi tietämän jotakin, prinsessani," mumisi hän, piippu suussa. Hän seisoi ujona ja liikkumatonna kuin muuri edessäni.
"Sinä tiedätkin sen, Heintz," lausuin minä. Kas niin, toru minua nyt vaan kovasti… Minä olen ollut äärettömän häijy!… Sitähän et sinä milloinkaan olisi voinut uskoa minusta?… Polkea jalkaa sinulle —"
"No, olihan se vaan vähän leikintekoa —"
"Leikintekoa! Älä usko sitä. Uhallani sen tein ja se oli oikein hävytöntä!… Älä vaan ole niin hyvä minua kohtaan, Heintz kulta! Minä en ansaitse sitä, ja sinun täytyy minua rangaista. Minä olen lapsellinen, kiivas ja kauhean kiittämätön olento!"…
"Vai niin — ja mitä kaikkia vielä."
"Ja pelkuri, Heintz!… Niin, näetkö, sehän se juuri oli, joka saattoi minut niin raivoon! Kaikki nuot päät olisivat epäilemättä kääntyneet minun puoleeni, jos sinä olisit ilmoittanut heille minun olevan —"
"Mutta minä en ole mitään ilmoittanut, ha, ha, ha! En ainoata sanaakaan." — Hän osoitti merkitseväisesti otsaansa. — "Niin älykäs kyllä ollaan! He olisivat saaneet kysellä kauan." Kömpelösti pisti hän kätensä nuttunsa rintataskuun. "Mutta tavattoman suuria rahoja, jotka putosivat ruohoon, eivät herrat tahtoneet ottaa takaisin, ei millään muotoa!… Minun täytyi ottaa ne ylös, ja tässä ne nyt ovat, prinsessani!"
Hän laski kiiltävät taalerikappaleet riviin oikealle kämmenellensä. Hänen pienet silmänsä säihkyivät ihastuksesta, kun hän katseli niiden loistoa.
"Viisi hopearahaa! Yksi jokaisesta helmestä!"