Sehän oli tarkoitus. Vanhan herran lause: "Katso tässä lapseni" oli kuulunut niin luonnolliselta, kuin olisin minä pyytänyt rahaa, ja kuitenkin oli aikomukseni ollut lahjoittaa helmet. Se suututti minua nyt vasta tavattomasti.
"Minä en huoli niistä, Heintz," lausuin minä lykäten pois hänen kätensä.
Rahat vierivät taasen maahan. Kuinka nuot raskaat hopeapalaset helisivät pudotessansa kovalle kivilattialle. Minä en ollut milloinkaan, eikä Dierkhof moneen vuoteen kuullut senkaltaista kilinää.
Tahtomattani käännyin äkkiä ja katsahdin arasti ometan puolista ikkunaa. Puoleksi kuulakan ikkunan takana riippui paksu kirjava samettiuudin, jota minun muistaakseni ei käsi ollut kertaakaan sisäpuolelta nostanut. Nyt siirtyi se sivulle ja mummon silmät säihkyivät aukosta.
Se näkö olisi kauhistuttanut rohkeintakin. Vavisten kumarruin kokoamaan rahoja, mutta silloin aukeni ikkunan vieressä oleva ovikin — minä kuulin kuin tuulenpuuskan — minua lyötiin olkapäähän ja lykättiin luuvaan päin.
"Älä koske niihin!" kaikui mummon ääni korvissani. Mikä hirveä kaiku olikaan hänen äänessään, jota en vuosikausiin ollut kuullut! Minä katsahdin ylös vavisten kauhusta.
Siinä seisoi kookas, vanha vaimo, raivoisasti puristaen nyrkkiään
Heintziä vastaan: "Sinä" — kuului kähisten hänen huulistansa.
"Älkää suuttuko!" änkytti Heintz rukoillen. "Kannanhan minä kohta, heti paikalla pois koko turhuuden ja heitän sen jokeen."
Hän vapisi kuin haavanlehti. Ensi kerran huomasin minä tuon terveen näköisen värin taitavan vaaleta aina huuliin saakka.
Mummo käänsi hänelle selkänsä äkkinäisellä liikunnolla. Pitkät, harmaat palmikot löivät hänen kupeitansa ja minä odotin, veri jähmettyen pelosta suonissani, että hän taasen syöksisi minun kimppuuni. Samassa sattui hänen jalkansa yhteen rahaan; hän säpsähti, kuin olisi hän tallannut käärmettä. Ja nyt seurasi tapaus, jota en koskaan, koskaan voi unhottaa. Hengähtäen potkasi hän varpaillansa pois rahan, että se lensi korkealle ilmaan ja helisten putosi kivelle takaisin, sitte toisen ja vielä kolmannenkin, ja niin astui hän edestakaisin huoneessa… Minun täytyi ehdottomasti muistella kissan armotonta leikkiä hiiren kanssa. Oh, kuinka äkkiä muuttuikaan osoite hänen veripunaisissa kasvoissansa! Minä näin hänen vihan vimmassa potkivan pois rahat ja kuitenkin kuunteli hän niiden putoillessa, kaula kurotettuna, silminnähtävästi ihastuneena, vieläpä halullisestikin, hopean kirkasta kilinää, kunnes viimeinenkin väräjäminen oli tauoinnut.