Hän säikähti ja katsoa tuijotti minuun. "Ah, nyt selkenee kaikki minulle!" huudahti hän. "Siinä siis selitys Charlotten kummalliseen käytökseen! Hänkin uskoo samaa! Luuleeko hän syntyneensä Karolinenlustissa? Eikö niin? No, saanhan sitte selkoa, kuka on ottanut tämän huolellisesti kätketyn salaisuuden jälleen puheille sekä selittänyt sen niin väärästi. Kuitenkin voin sanoa teille, että kaksi lasta todellakin syntyi Karolinenlustissa — toinen kuoli muutaman tunnin perästä, toinen puolenvuotisena hampaankivusta — he olivat paitsi sitä molemmat poikia. Dagobert ja Charlotte sitä vastoin ovat katteini Méricourtin lapsia, hänen, joka oli nainut tätinne ja sitten kaatui Marokkossa. Lapsi raukka, hyvä enkelinne jätti teidät ottaessanne tämän rouvan suojaanne. Hän tuottaa onnettomuutta meille kaikille!"
Minä kätkin kasvoni käsiini.
"Erkin tutustuessa hänen kanssansa oli hän jo leski ja ensimäinen laulajatar Parisin suuressa operassa", jatkoi vanha neiti. "Hänen lapsensa kasvatettiin erään rouva Godinin luona. Erkki rakasti niitä omina lapsinaan ja vaikka äiti äärettömästi loukkasi häntä, oli hän kuitenkin jalo kyllä pitämään huolta hyljätyistä pienokaisista, jotka kunniaton ja velvollisuutensa rikkova äiti jätti kaikitta varoitta kasvatuslaitokseen. Rouva Godin kuoli vähän aikaa sen jälkeen ja minulta, ainoalta, jolle hän uskoi lasten syntyperän, on hän vaatinut vait'oloa asiasta. Hän tahtoi säästää veljeltä ja siskolta masentavan tunteen olla lapsia äidille, josta heidän täytyisi hävetä. He kiittävät häntä huonosti siitä!"
Hän hieroi hiljaa käsiänsä kävellen edestakaisin. "Kuulehan vaan tuota!" mumisi hän. "Tuolla äänellä on todellakin hurmaava valta — minä kuulen sen! Oi miten imartelevaisesti, lempeästi ja hellästi hän rukoilee — hän virittää hänelle uusia pauloja —"
"Setä, setä — minä olen äärettömässä tuskassa! Oi, minua kurjaa kiittämätöntä olentoa!" huudahti Charlotte syvästi liikutettuna.
Minä syöksin ulos, rappuja alas ja puutarhan lävitse. Minä olin omasta syystäni sysätty paratiisista, omasta syystäni. Vastoin Ilsen pontevaa varoitusta, vastoin isäni lujaa kieltoa olin salaa ollut yhteydessä tämän tädin kanssa. Minä olin tuottanut miehelle, jota kaikesta sielustani rakastin, hänen nuoruutensa pahan enkelin takaisin, enkelin, jonka valtaan hän uudestaan oli joutuva ja joka oli myrkyttävä hänen koko elämänsä.
Etehisen kirkkaassa lampunvalossa hiljensin hurjan vauhtini — ei, tässä tilassa en voinut näyttäytyä isälleni — hiukset, kasvot sekä vaatteet läpimärkinä sateesta; koko ruumiini vapisi ja poskeni punottivat, ikäänkuin kuumeessa. Minä menin makuukammariini, muutin vaatteita sekä join lasillisen raikasta vettä. Minun täytyi olla levollinen, ihan levollinen, jos pääsisin muka ainoan pelastukseni perille.
Isäni istui kammarissaan, mukavassa nojatuolissaan, vuorotellen lukien tahi kirjoittaen ja hänen vieressänsä seisoi höyryävä teekeitin. Hän näytti niin iloiselta ja terveeltä, jommoisena harvoin näin hänet ennen sairastumistansa ja tuo tuttu, vanha hymykin oli palannut hänen huulillensa. Asuinhuoneissa valmisti rouva Silber, hoitaja, hänelle voileipiä, järjesti huoneen lämmön mittarin jälkeen ja viittasi minulle ystävällisesti olla aivan nopeasti sisään astumatta — hän oli itse huolenpito inhimillisessä muodossa, parempiin käsiin en voinut isääni uskoa.
Minä istahdin isän viereen pienelle jakkaralle, kuitenkin niin, että kasvoni jäivät varjoon. Hän kertoi minulle iloisesti herttuan henkilääkärin käyneen hänen luonansa ja luvanneen hänen huomenna ensi kerran lähteä ulos ajamaan, herttua oli itse tuleva noutamaan häntä vaunuissansa — sitte silitti hän hyväillen päätäni ja lausui iloitsevansa, ett'eivät Claudiuksen teepidot kestäneet niin kauan ja että taasen olin hänen luonansa.
"Kuinka sitte käy, isä, jos minä kuukaudeksi palaan arolle?" kysyin häneltä vetäytyen vielä syvemmin taaksepäin varjoon.