"Minun täytyy tyytyä siihen, Leonoraseni", vastasi hän. "Sinun täytyy välttämättömästi vähäksi aikaa palata oikeaan koti-ilmaasi vahvistuaksesi. Kumpikin lääkäri sanoi sen välttämättömäksi. Heti kuin ilma lämpiää —"
"Nyt on lämmin, suloinen ilma", keskeytin häntä kiireesti. "Ajattelepas, aro oikein pyörii päässäni — minusta tuntuu, kuin sairastuisin ja voisin tuon pahan vieraan karkoittaa ainoastaan hengittämällä aron ilmaa. Isä, jos sallit minun lähteä sinne, miksi ei se voisi tapahtua jo tänä iltana?"
Hän katseli minua kummastuneena.
"Se kuuluu sinusta kummalliselta, eikö niin?" kysyin häneltä, pakottaen hymyn huulilleni. "Mutta se on järkevämpää, kuin luuletkaan. Ilma on lämmin; minä lähden yöjunassa, olen huomisiltana rakkaassa, rakkaassa Dierkhofissa, juon neljä viikkoa maitoa, hengitän aron ilmaa ja palaan terveenä tänne takaisin kun täällä on kaunista, kun puut kukoistavat ja silloin — on kaikki, kaikki hyvä — eikö niin, isä? Voinhan nyt lisäksi lähteä ihan huoletonna; jäähän rouva Silber sinun luoksesi, parempaa hoitoa et voi saada. Minä rukoilen sinua isä, anna minun lähteä!"
"Mitä te siitä arvelette, rouva Silber?" kysyi hän kahden vaiheella.
"Oi, sallikaa te vaan neiti Leonoran lähteä, herra tohtori!" lausui hyvä vanhus astuen ovelle. "Ihmisen ei pidä pakottaman luontoansa ja jos neiti luulee tulevansa sairaaksi ja ainoastaan arolla parantuvansa, niin älkää Jumalan tähden sitä vastustako. Tunnin jälkeen lähtee yöjuna, sullokaa matkalaukkunne, neiti, minä tulen auttamaan ja saatan teidät rautatien asemalle."
Pakolaisen tapaan lähdin Karolinenlustista. Oli pilkkosen pimeää eikä saattajani voinut nähdä, miten kyyneleet valuivat alas silmistäni ja miten minä kädelläni viittasin jäähyväiset kasvihuoneelle, jossa olin viettänyt monta onnellista hetkeä. En tahtonut katsoa katurakennuksen ikkunoihin mennessämme pihan yli — ah, mitä minun tahtoni voi rinnassani kuohuilevaa eron ikävyyttä vastaan? Silmäni riippuivat Charlotten ikkunoissa, joista kirkas valo virtasi ulos — he olivat unhottaneet laskea alas uutimet, Kaikki olivat vielä siellä, se näkyi selvästi katossa liikkuvista varjoista. Hän antoi kavalalle anteeksi, jonka tähden hän ennen oli epätoivoisena, ikäänkuin raivion takaa ajamana öisin syössyt puutarhan lävitse — hän sopi jälleen hänen kanssansa — niin olihan tänään sovinnon päivä — sillä välin kuin "ajattelematon pikku aron-leivo" hänen sydämeltänsä peljätettynä lensi pois ulos pimeään, kolkkoon yöhön.
XXXIII.
Mikä jälleennäkeminen! Jalkasin kävin viimeisestä kylästä Dierkhofin haudan hiljaisen, paljaan metsän lävitse. Jo hämärsi tiheikössä ja kuivia lehtiä tarttui kiinni pukuuni. Ne olivat reippaasti suhisseet aamutuulessa minun vaeltaessani ulos maailmaan ja nyt seurasivat ne minua aaveentapaisesti pitkän matkan, kahinallaan kertoen minulle kuolostansa. Ja ennätettyäni avaralle arolle, jossa hautakummut kohosivat iltahämärässä, jossa yksinäinen valo kaukaa Dierkhofista loisti ja Spitsin tuttu haukunta kuului, heittäydyin tuskasta itkien jäätyneelle maalle. Minä palasin onnettomana, sortuneena takaisin kotiini.
Ja tammet kohosivat yhä korkeammalle edessäni. Minä selitin tumman pilkun keskellä latvaa, vanhan tutun harakanpesän — nuoret linnut, jotka taannoin niin iloisesti ottivat osaa erontuskaani, olivat aikoja sitte eronneet pesästään ja ainoastaan vanha pari istui tuolla ylhäällä Dierkhofin torninvartiana katsellen älykkäin silmin yksinäistä arolla kävelevää ihmisraukkaa. Syvän portin lakeen loisti hämärästä heikko valo, takassa paloi turpeita ja rakas katto, josta savu nousi keltamaisissa kiehkuroissa suoraan taivasta kohti, näytti ikäänkuin kasvaneen maasta, niin matala ja pieni oli minusta nyt Dierkhof. Samassa näin Spitsin hurjasti juoksevan pihan yli — portilla seisattui se hetkeksi, ikäänkuin hengästyneenä korvat pystyssä; mutta syöksi sitte luokseni — hyppäsi ilosta vinkuen minua vasten pystyyn nuollaksensa poskiani — minun oli vaikea pysyä jaloillani.