"Mikä koiraa vaivaa? Onhan se kuin hullu!" lausui Ilse astuen ulos ovesta. Ah, tämä ääni! Minä juoksin pihan yli ja heittäydyin hänen uskolliseen syliinsä. Siinä arvelin viimein pääseväni kaikista tuskistani, jotka raivioina ajoivat minua takaa hiljaiselle arolle asti. Ilse ei huudahtanut eikä lausunut sanaakaan; mutta hänen käsivartensa kiertyivät lujasti ympärilleni. Minua hyväiltiin enemmän kuin koskaan lapsuudessani ja minä huomasin heti hänen äärettömästi ikävöineen minua ja astuttuamme sisään valkean valoon, huomasin hänen vaalenneen.
Mutta Ilse ei milloinkaan sallinut tunteiden päästä valloille. Hän lykkäsi minut äkkiä luotansa. "Leonore, sinä olet karannut!" lausui hän samalla pelottavalla äänellä, jolla hän muinoin torui minua vioistani.
Kaikessa tuskassani täytyi minun nauraa. Minä istahdin Heintzin tuolille ja kerroin hänelle tulipalosta ja isäni sairastumisesta, josta hän kerta kerralta löi kätensä yhteen kummastuksesta. Tämä ei kuitenkaan estänyt häntä korjaamasta valkeata, panemasta teekattilaa kiehumaan ja vasten tahtoani syöttämästä minulle voileipää.
"Niin, niin, tämä olikin viisain keino", arveli hän viimein, kun kerroin lääkärien lähettäneen minut Dierkhofiin. Sitte katosi hän asuinhuoneisin heti sen perästä viedäksensä minut taivaankorkeaan vuoteesen.
"Kas niin, lapseni — nyt sinun täytyy mennä levolle ja seljateetä tuon sinulle heti paikalla. Jo kahdenkymmenen askeleen päässä huomaa selvästi sinun vilustuneen matkalla — ovathan kasvosi oikein kuumeentapaiset. Nyt emme juttele enää — huomenna saat kertoa lopun."
Pontevasta vastustuksestani pääsin kaikeksi onneksi seljateestä, mutta levolle minun armotta täytyi mennä. Siinä katseli Kaarle suuren savustunut kuva taasen minua lakkaamatta. Minä kavahdin ylös, otin sen naulastansa ja käänsin kuvan seinään päin. Kuinka minä vihasin noita kasvoja. Kuinka paljon kevytmielisyyttä, valhetta ja petosta peitti tuo valkoinen otsa, joka hautakummulla minua oikein hurmasi! Kirkkaana valona oli se valaissut minua tuntemattomaan maailmaan. Puoleksi tietämättäni olin seurannut sen petollista valoa ja hänen tähtensä luopunut vanhasta kodistani. Nyt käsitin selvästi, mitkä tunteet minua silloin valloittivat. Ne olivat soaisseet minut ja saattaneet minut tielle, joka oli täynnä hairauksia ja valhetta.
Minä istahdin taasen, kuten mummoni kuolonyönä, vuoteen jaloksiin ja katselin ulos loppumattomaan avaruuteen. Ei, — en Dierkhofissa saanut rauhaa ja mitä suurempi hiljaisuus vallitsi ympärilläni, sitä kovemmin valitti yksinäinen sydämeni. Nyt käsitin, miksi mummoraukkani tuntikausia taisi seisoa tuossa pihankulmassa ja lakkaamatta tuijottaa avaraan maailmaan. Soaistut silmät etsivät jotakuta tuolta sumuisesta taivaanrannasta — kadonnutta, turmeltunutta tytärtä, jota ei syvästi loukattu äidinsydän kuitenkaan voinut unhottaa. Ja minusta kohosi miljoonilla tähdillä valaistu taivaanlaki ainoastaan yhden ainoan paikan — vanhan kauppahuoneen yli.
Ulkona heräsi tuuli ja saattoi pihlajan paljaat oksat hiljaa lyömään ikkunaa vasten; minä peräydyin ja laskin käteni silmieni eteen — ikkunan allahan seisoi penkki, jossa istuin ensi kerran lukiessani Kristina tädin kirjeen. Nyt olin todellakin nähnyt tuon kauniin olennon makaavan polvillansa paljoa ihanampana ja saduntapaisempana kuin kauneimpien kirjojen liljoista ja ruusuista nousevat keijukaiset. Ja valkoisista silkkiaalloista ojensihe kaksi käsivartta hyväillen sulkeaksensa ennen niin julmasti petettyä miestä syliinsä. Minä löin itseäni ehdottomasti nyrkilläni rintaan — minä olin heikko ja pelkuri tuona kauheana hetkenä, minun olisi, kuten muutama tunti ennen, pitänyt nojata pääni hänen rintaansa vastaan — hän oli itse osoittanut minulle sen paikan ja minä tiesin sen tapahtuneen hellyydestä; minä tunsin sen hänen sydämensä sykkimisestä, hänen kätensä vapisemisesta, joka varovaisesti ja hyväillen, minun tunnustaessani pahaa käytöstäni, silitti hiuksiani. Minun ei olisi pitänyt kärsimän, että nämät hienot valkoiset kädet häneen koskivat, ett'ei hän taasen joutuisi hänen lumouksensa alaiseksi.
Nyt oli varmaan katurakennus valastu niin kirkkaasti kuin ruhtinattaren siellä käydessä. Ja hän istui soittokoneen edessä — unhotettu oli aika jolloin hän pettäjä-lemmittynsä tähden ei koskenut koskettimiin, nyt lauloi lemmitty itse hänelle hurjaa tarantellaa. Ja muutaman viikon kuluttua oli uusi emäntä kävelevä Claudiuksen kauppahuoneen käytävissä ja saleissa, ei puettuna läpinähtävään harsoon, vaan pitkään kahisevaan silkkipukuun, kukkia hiuksissa ja laulu huulilla — ja sitte vietettiin iloista elämää hiljaisissa vierashuoneissa, vieraat menivät edestakaisin, samppanja-pullojen korkit pamahtelivat, eikä kukaan kummastellut, että herra Claudius valitsi hänet rouvakseen, sillä olihan hän vielä "ihmeen kaunis."
Nyt oli hän tullut sedäkseni — minä kavahdin ylös ja juoksin epätoivoisena edes takaisin. Ei, minä en ollut mikään enkeli, minä en voinut hymyillä; kuumat katkerat kyyneleet silmissäni, vastustelin minä ääneen huutaen sitä tikaria, joka armahtamatta syöstiin rintaani! Minä en koskaan palaisi K:hon, minä aioin rukoilla isääni valitsemaan toista asuinpaikkaa — kuinka saisin minä "setä" sanaa huulieni ylitse? En koskaan, koskaan!