"Tuossa palaa, tuossa!" ähkäsi hän juosten ohitseni, molemmat kädet likistettyinä otsaa vastaan.
Minä en tohtinut kumartua ulospäin katsomaan hänen jälkeensä, mutta kuulin hänen heti sen perästä seisahtuvan, ja huomasin hänen levitettyjen käsiensä ulettuvan niin lähelle minun näköalaani, että ne voin nähdä.
"Sillä tuli on vihani sytyttämä," lausui hän korkealla äänellä ja juhlallisen innokkaasti, "ja on palava aina syvimpään helvettiin asti ja sytyttävä koko maan kasvineen ja polttava vuoret pohjia myöten!"
Hitaasti kulki hän eteenpäin tammien välitse ja seisahtui pihan kulmaan. Hän ei ollut aivan kaukana minusta, ja ilma oli kylliksi kirkas, voidakseni nähdä hänet selvästi, sillä taivaan kullan kirkkaus oli yksin pohjana tälle kookkaalle olennolle. Hän oli heittänyt pois päällysvaatteensa; leveät liinaiset hihat roikkuivat ulos hartioilta ja loistivat valkoisina minun silmissäni, jo selässä killuivat pitkät palmikot puoleksi hajallaan.
Minä en ymmärtänyt mitä hän lausui, kääntynynnä hiljaiseen aroon päin. Minusta oli kuin olisin kuullut kaikki vanhan professorin vieraat sanat toisen toisensa perästä, vaan kummallisen laulavalla äänellä… Äkkiä keskeytti puoleksi tukehtunut huuto mumisemisen; mummo kääntyi ja levottomat jalat alkoivat jälleen kahta vertaa nopeammin astuntaansa. Minä luulin hänen rientävän kaivon luokse, hän juoksi umpimähkään tammea kohti, horjahti takaisin, juoksi uudestaan, mutta lankesi äkkiä, koreasti, ikäänkuin näkymättömien käsien maahan heittämänä.
"Ilse! Ilse!" huusin minä, mutta siinä seisoi hän jo ja koetti Heintzin avulla nostaa langennutta. Molemmat olivat pihan ovesta vartioineet ja pitäneet mummoa silmällä. Minä juoksin ulos ikkunasta.
"Hän on kuollut!" kuiskasi Heintz, minun tultuani heidän luoksensa. Hän antoi nulosti raskaan ruumiin vaipua alas takaisin, sillä se hengettömänä oli sanomattoman painava.
"Ole vaiti!" käski Ilse puoliääneen. "Kas niin, käytä voimiasi — eteenpäin!" Ja hän tarttui mummoon käsivarsien alle ja nosti hänet ylen-inhimillisellä voimalla maasta, ja Heintz kantoi jaloista.
En milloinkaan unhota sitä kauheata näköä, kun he raskaasti hengittäen kuormansa alla palasivat huoneisin ja hengettömän harmaat hapset laahasivat kivilattiaa, missä hän mieletönnä vielä tunti sitten oli hurjasti potkinut rahakappaleita sinne tänne.
Minä riensin edellä ja avasin mummon kamarin oven. Minun täytyi kuitenkin, ennenkuin voin astua huoneesen, siirtää pois ovea puoleksi piirittävä varjostin, joka oli siinä estämässä vieraita silmiä katsomasta sisälle. Minä en itse koskaan ennen saanut astua siihen huoneesen, en edes pienenä lapsenakaan.