Vaikka sinä päivänä olin kokenut niin paljon sieluntuskaa ja olin niin syvästi liikutettu, tuntui minusta sinä hetkenä juurikuin olisin pelkäävin silmin katsellut uutta, mutta sanomattoman synkkää maailmaa. Ainoastaan yhden ainoan kerran on sittemmin sama tunne valloittanut minut; se tapahtui kerran, kun astuin ikivanhaan hämärään marttiirain kuvilla runsaasti koristettuun kirkkoon, missä koristeet olivat puoleksi kuluneet, ja ilma kylmän tummehtunut sekä suitsutuksista tukahuttava.
Mummo laskettiin nurkassa olevalle vuoteelle, jonka edessä oli vanhanaikuiset viheriäiset kankeat silkkiuutimet. Kuinka ne kahisivat, kun ne vedettiin syrjään, ja kuinka pelottavat olivatkaan siniset kasvot ja sulkeutuneet silmät synkän, tummanviheriäisen värin ympäröiminä!
Heintz oli pettynyt. Mummo ei ollut kuollut. Raskaasti hengittäen makasi hän siinä, liikuttamatta ainoatakaan jäsentä, mutta kun Ilse lempeällä äänellä, niin lempeällä kuin en milloinkaan ennen ollut häneltä kuullut, lausui hänen nimensä, aukenivat sairaan silmät hetkeksi ja hän loi Ilseen järkeä osoittavan silmäyksen. Ilse pani tyynyjä hänen selkänsä alle; tämä teki hänelle silminnähtävästi hyvää ja heikko kammottava ääni, joka kuului hänen hengittäessänsä, tuli yhä heikommaksi.
Sillä aikaa oli Heintz lähtenyt noutamaan lääkäriä. Hänen täytyi sitä varten rientää likeisimpään kylään ja siellä lähettää vaunut vielä peninkulman päässä olevaan kaupunkiin, saadaksensa lääkäriä Dierkhofiin. Siis oli luultava, että kolme tahi neljä tuntia kuluisi, ennenkuin voisi saada apua.
Minun avun yritykseni hyljättiin. Ilse lykkäsi ääneti pois käteni, levottomasti katsellen sairasta, vaan salli minun jäädä huoneesen.
Minä hiivin puolittain uutimien suojassa vuoteen jalkapäässä olevalle topatulle penkille ja katselin alakuloisesti ympärilleni kummallista huonetta. Se oli suurin huone koko talossa, melkein salin suuruinen. Kentiesi oli mummo antanut hakata pois seinän, saadaksensa sen niin tavattoman suureksi. Seinillä riippui villakangasta, johon kuvat oli sidottu; minun silmäni kääntyivät alinomaa luonnollisen lapsen kuvaan, jonka ihanat kasvot osoittivat surua ja hurskasta kärsivällisyyttä — se oli nuori Iisakki, uhriksi sidottuna. Seinäverhot olivat kovin vanhat ja koin vahingoittamat, niin että Abrahamin jäntevästä ruumiista puuttui toinen silmä sekä nostettu, uhraukseen valmis käsi… Äreitten, mykkäin ukkojen kaltaisina olivat tuolit taivaankorkuisine selkälautoineen ja suurikukkaisine samettipäällyksineen tyrmeässä järestyksessä pitkin seiniä. Vasta jälkeenpäin opin arvostelemaan näitä kalliimmista puulajista veistettyjä, tumman ruskeita nojatuolia; ensi katsannolla tuijottivat nauhoilla ja lehtiseppeleillä koristetut eläimen päät ja aaveentapaiset, ympärillä oleviin kaappeihin sekä laatikkoihin veistetyt kuvat minua vastaan sekä uhkaavasti että pelottavasti.
Tummat värit ja syvät nurkat kaikkialla imivät ahnaasti valon kahdesta pöydällä kirkkaasti palavasta lampusta. Tumma oli matto jalkojeni alla ja melkein musta oli ikävän matala lautakatto, ainoastaan seinäverhon, aikojen kuluessa kolmen värisiksi vaalenneet kuvat loistivat siellä täällä kuin valopilkut, ja yksi ainoa valkea esine roikkui sovittavan, valkoisen kyyhkysen kaltaisena synkässä huoneessa, — se oli monihaarainen, valkoisilla vaksikynttilöillä varustettu, kattohirsistä riippuva kynttiläkruunu.
Sairas näkyi hieman toipuvan sen tunnin kuluessa, jonka vietin hänen vuoteensa vieressä. Hän katseli avosilmin ympärilleen, joi vähän raikasta vettä ja sai äkkiä puhevoimankin takaisin.
"Kuinka minun laitani on?" kysyi hän sortuneella, vallan muuttuneella äänellä. Ilse kumartui vastaamatta hänen ylitsensä — minä luulin surun vieneen häneltä äänen — ja siirsi hyväillen ja lempeästi hiukset hänen otsastansa.
"Uskollinen Ilseni!" mumisi sairas. Hän yritti nousta, vaan ei onnistunut. Kummallisen kankeasti ja kysyväisesti katseli hän vasenta käsivarttansa.