"Kuollut!" huokasi hän, antaen päänsä vaipua takaisin vuoteelle.
Se sana kauhistutti minua. Minä liikahdin ehdottomasti, pieni penkki narisi ja uutimet liikahtivat.
"Kuka täällä vielä on?" kysyi mummo kuunnellen.
"Lapsi, armollinen rouva — Lenore," vastasi Ilse hidastellen.
"Willibaldin lapsi — niin, minä tunnen hänet; hän juoksentelee pienin paljain jaloin aroa pitkin ja laulaa tuolla ylhäällä kukkulalla. Minä en voi kärsiä laulua, Ilse."
Sen minä hyvin tiesin; Dierkhofissa ei saanut milloinkaan kuulua laulun ääntä huulieni yli — ah, ja minä lauloin niin mielelläni! Minusta tuntui kuin sieluni olisi lentänyt kauas rinnastani kohoilevien sävelten mukana. Senpätähden lauloin Heintzin savimökissä, että vehreät ikkunaruudut kilisivät, tahi hautakummun päällä, mutta en minä milloinkaan olisi uskonut mummon sitä kuulevan.
Minä nousin ja astuin vavisten askeleen likemmäksi.
"Yhtä pieni kuin hänen äitinsäkin," mumisi hän itsekseen, "ja hänellä on samankaltaiset suuret silmät ja kylmä, ahdas sydän — hänenkin otsalle on kaadettu vettä."
"Ei, mummo," vastasin minä tyvenesti, "minulla ei ole kylmä sydän!"
Mummo katseli minua niin kummastuneena, kuin olisi hän siihen asti luullut minun, pienen olennon, voivan ainoastaan laulaa eikä puhua, vielä vähemmin puhutella jotakuta. Ilse vetäytyi uudinten taakse ja viittasi levottomasti minulle, että olisin vaiti; hän pelkäsi, että minun äkkiarvaamaton ilmestymiseni jälleen saattaisi sairaan hourupäiseksi. Mutta mummo pysyi ihan levollisena ja hänen silmänsä kiintyivät liikkumatta minun kasvoihini. Nämät silmät, joita olin siihen saakka niin kauheasti pelännyt, niiden sattumalta epäselvästi ja hurjasti katsellessa minua, olivat sangen kauniit. Niiden synkkää loistoa peitti tosiaan kamala varjo, mutta niissä oli älyä ja järkeä.