Minun sydäntäni liikutti hänen surumielinen äänensä. Minä astuin nopeasti päänalustan tykö, niin että hän taisi nähdä minut.
"Te ette voi lohduttaa minua, te, jotka olette syösseet minut siihen hirveään erämaahan, missä auringon säteet ovat polttaneet aivoni!" lisäsi hän hengelliseen herraan päin kääntyneenä. "Te ette ole ojentaneet minulle ainoatakaan virkistävää pisaraa sillä matkalla, joka, niinkuin saarnasitte, on päättyvä helvetissä!… Te, kärsimättömät, te kehutte, että kaikessa nöyryydessä vaellatte Jumalan edessä, ja kuitenkin on teillä aina kivi kädessä heitettäväksi lähimmäisenne päälle, ja anastatte itsellenne oikeuden haudan partaalla häväiseväisesti tuomita kuolleita, jotka jo seisovat Herransa tuomioistuimen edessä!… Te, väärät profetat, te kerskaatte siitä, että muka rukoilette armollista, sanomattoman laupeata Jumalaa ja teette hänet murhien ja surmien johtajaksi, ankaraksi sekä vihaavaksi Jumalaksi, niinkuin Hebrealaiset, joita te kutsutte kirotuksi kansaksi. Te kiitätte häntä täydelliseksi ja teette hänet kuitenkin kaiken syntisen ihmisluonteenne rikoksen alaiseksi, te annatte hänelle kostonhimonne, vallanhimoisuutenne, ja teidän säälimättömyytenne… Teidän Vapahtajanne on antanut teille palmunoksan käteen, vaan te olette muuttaneet sen ruoskaksi!"
Pappi nosti kätensä, ikäänkuin keskeyttääksensä häntä, mutta hän jatkoi vielä kiivaammin:
"Ja sillä ruoskalla olette lyöneet minua ja karkoittaneet minut taivaastanne, kun kirositte: Sinun isäsi, juutalainen, joka sinut on siittänyt, äitisi, juutalaisvaimo, joka sinut on synnyttänyt, ovat ijankaikkisesti kirotut!… Tiedä, minun isäni oli yksi viisahimmista miehistä. Hän kokosi sieluunsa äärettömän tiedon aarteen — ja hänenkö pitäisi auttamattomasti kadota helvettiin — ja pääsisivätkö ne kuitenkin, jotka eivät milloinkaan ole miettineet, vaan ainoastaan uskoneet, pääsisivätkö ne vaivatta taivaasen, missä tutkijalle on luvattu selvä totuudesta?… Ja minun isäni," lisäsi hän, "on taittanut leipäänsä nälkäiselle ja auttanut niin, ett'ei oikea käsi tietänyt mitä vasen teki. Hän vihasi valhetta, ahneutta, hirveyttä ja ylpeyttä ja antoi anteeksi vihollisillensa, eikä koskaan kostanut mitä muut häntä vastaan rikkoivat. — Hän rakasti herraa Jumalatansa kaikesta sydämestänsä, kaikesta sielustansa ja kaikesta mielestänsä, ja täytyykö hänen kuitenkin ijankaikkisesti nääntymän helvetissä, sentähden ett'ei vettä ole vuodatettu hänen otsallensa?… Olkoon menneeksi, minäkin tahdon joutua sinne, missä hän on. Minä annoin teille kasteenne takaisin! Pitäkää taivaanne. Te myytte sen kalliisen hintaan, te mustakaaput!"
Mitä syvin sääli kuvautuneena lempeissä kasvoissansa, astui vanha pappi likemmäksi häntä; vaan siinä ei sovinto enää ollut mahdollinen.
"Antakaa olla — minä olen valmis!" lausui sairas katkerasti ja käänsi kasvonsa seinään päin.
VI.
Yhtä hiljaa läksi pappi huoneesta, kuin hän oli tullutkin. Ehdottomasti täytyi minun seurata häntä. Yhtä varmaan kuin mummon käytös ilmoitti minulle, että joku suuri vääryys oli hänelle tehty, yhtä paljon suretti minua hänen käytöksensä vanhusta kohtaan, joka kirkossa siunaten oli laskenut kätensä minun otsalleni. Hän oli lempeä ja hyvä; hän ei olisi ajanut juutalaisen onnetonta tytärtä mielettömyyden synkkään yöhön; hän, rakasmielinen ukko, oli kernaasti ja uutterasti lähtenyt ulos myöhään iltasilla antamaan sairaalle uskonnon lohdutusta.
"Herra kirkkoherra," lausui Ilse hänelle etuhuoneessa, "älkää lukeko tätä hänen syyksensä. Hän antoi kastaa itsensä, ja se pappi, joka sen teki, oli hyvä ja kristillinen kuin tekin ja emäntäni pysyi rehellisesti Kristuksessa… Mutta sitte tuli toinen — joka itse vastatkoon työstänsä — joka oli suvaitsematon eikä koskaan herennyt kiroomasta eikä tuomitsemasta. Niin, hänen silmissänsä olivat tämän perheen kaikki vahingot ainoastaan Herran rangaistuksia! Se vei sairaalta ymmärryksen — vastatkoon pappi itse siitä!"
"Minä en syytä sairasta siitä," vastasi kirkkoherra lempeästi. "Minä tiedän, paha kyllä, aivan hyvin, että väärä palvelus herran viinitarhassa on turmellut paljon jaloa hedelmää!… Vanha rouva on kärsinyt paljon — Jumala on häntä armahtava. Minua surettaa, ett'en saanut lohduttaa tässä, missä iloisin sydämin olisin voinut sen tehdä; mutta minusta on vastenmielistä pyytämättä, pakoittaen tarjota viimeistä, vaikeaa taistelua taistelevalle sielulle kirkon apua."