Hän siveli hyväillen kädellänsä päätäni.
"Mene sisälle," lisäsi hän; "hän kaipaa sinua… Minä soisin, että voisin laskea kaikki uskomme lohdutuksen sinun huulillesi, että kiusattu sielu saisi oikean levon."
Minä palasin kohta sisään; kirkkoherra joi lasillisen vettä ja levähtämättä läksi Dierkhofista.
"Missä lapsi on," kuulin jo käytävässä sairaan kysyvän.
"Tässä olen, mummo!" huudahdin minä sisään astuessani ja riensin hänen vuoteensa luo. Hän oli yhä yksin. Heintz, jonka jätimme hänen luoksensa, oli mennyt tiehensä, niinkuin luulin, pelosta, kun hän Ilsen tietämättä omin päin oli tuonut papin tänne.
"Niin, niin, sinähän se olet, tumma kyyhkyseni!" lausui hän lempeästi ja huolten huojennuksesta. "Minä luulin jo sinunkin vihoissasi ja ylenkatsoen menneen luotani!"
"Sitä et saa uskoa, mummo!" sanoin minä innokkaasti. "Pappi lähetti minut takaisin, hän on niin sanomattoman hyvä ja minä — minä en edes tiedä, mitä viha ja ylenkatse on."
"Se on, sinä rakastat koko maailmaa!" lausui hän hieman hymyillen.
"Niin, olenhan jo sanonut sinulle! Ilseä ja Heintziä, Spitsiä ja Miekeä sekä vanhaa honkaa tuolla kukkulalla ja sinistä taivasta —"
Minä vaikenin äkkiä häpeästä. Enhän minä puhunut totta. Semmoista harrasta, puhdasta rakkautta koko maailmaa kohtaan ei minulla enää ollut. Juuri tänään olin minä ollut häijy, hurja olento. Sanoisinko minä hänelle sen?