"Ei, ei! Ei siitä ole mitään hyötyä!" keskeytti sairas ja katseli aaveen tapaisesti hymyillen vasenta sivuansa. "Tämä on jo kuoleman oma. Kuinka pitkä elonaika minulla vielä on?" toisti hän ihan vakavasti ja kovalla äänellä.
"No niin, korkeintaan tunnin aika," kuului vastaus.
Kyyneleet valuivat alas poskiani myöten; Ilse pakeni ikkunan luo ja painoi kasvonsa ruutua vasten. Mummo yksin pysyi vallan tyynenä, hänen silmänsä katselivat katosta kynttiläruunua. "Sytytä kynttilät, Ilse!" lausui hän, ja kun Ilse astui tuolille ja liekki toisensa perästä syttyi, kääntyi sairas lääkäriin päin.
"Minä kiitän teitä tulostanne," lausui hän, "ja pyytäisin teiltä viimeistä rakkauden työtä, tahtoisitteko kirjoittaa, mitä minä sanelen?"
"Aivan mielelläni, hyvä rouva, mutta kun kysymys on jälkisäätöksestä, niin tahdon muistuttaa, ett'ei se laillisitta todistajitta ole laillinen —"
"Minä tiedän sen," keskeytti sairas häntä… "Mutta niiden hankkimiseen ei ole aikaa. Minun pojalleni on viimeinen tahtoni tämmöisenäänkin kylliksi."
Ilse toi kirjoitusneuvot ja mummo saneli:
"Minä määrään Ilse Wickelille Dierkhofin talon ynnä kaikki, mitä siihen kuuluu, niin kiinteät kuin irtaimet —"
"Ei, ei," huudahti Ilse tuskissansa ja peloissansa, "minä en salli sitä."
Mummo loi häneen ankaran ja nuhtelevan silmäyksen ja jatkoi mistään huolimatta: "kiitollisuuden osoitteeksi hänen rajattomasta hellyydestänsä ja alttiiksi antamisestansa… Minä säädän vielä poikani lapselle, Leonore von Sassenille, kaikki jälellä olevat valtiopaperit, älköönkä kukaan vaatiko niitä itsellensä."