Ilse oli noussut seisomaan ja katseli häntä hämmästyneenä. Sairas katseli kaappia.
"Tuolla sisällä täytyy olla läkkilaatikko," lausui hän. "Anna se tänne,
Ilse. Minä olen vallan unhottanut, kuinka paljon siinä on."
Ilse avasi kaapin ja toi matalan läkkilippaan pöydälle. Pieni ruostunut avain oli laatikon ulkolukossa.
"Luultavasti on pitkä aika kulunut siitä, kun viimein koskin siihen," mumisi sairas ja nosti heikosti kättänsä otsaan päin. "Minussa on kaikki ollut pimeää, minä tiedän sen. Mikä vuosi meillä nyt on?"
"1861," vastasi lääkäri.
"Ah, sitte on kentiesi monta korkolippua jo langennut ja tullut arvottomaksi," valitti hän lääkärin avatessa lippaan kantta. Sairaan pyynnöstä luki hän kaikki paperit.
"Yhdeksäntuhatta taaleria," lausui hän.
"Yhdeksäntuhatta taaleria," toisti mummo tyytyväisenä. "Siinä kylliksi suojelemaan hädästä… Paitsi sitä täytyy arkkusessa olla pieni kotelokin."
Minä näin, miten Ilse pudisti päätänsä tälle odottamattomalle sielun selkeydelle, joka niin helposti solmisi yhteen kauan sitte katkenneen ajatuksen sileän langan. Lääkäri otti pienen mitättömän rasian. Siinä oli helminauha.
"Jakobsohnin rikkauden viimeinen jäännös!" kuiskasi sairas surumielisesti itsekseen. "Ilse, pane helmet tuohon pieneen, ruskeaan kaulaan!… Ne kuuluvat sinun kasvoihisi, lapseni", sanoi hän minulle, jota niiden kylmä koskeminen värisytti.